Ympäristöpolitiikka vauhdittui Suomessa 1960-luvun loppupuolella yhteiskunnan kemikalisoitumisen sekä vesien- ja ilmanpilaantumisen kautta. Pitkään keskeisessä hallitusvastuussa ollut keskustapuolue ajautui maaseudun kiihtyvän rakennemuutoksen myötä alenevaan kannatuskierteeseen. Puolue pyrki muuntumaan vahvemmin yleispuolueen suuntaan. Tässä transformaatiossa ympäristöasiat tarjosivat tarttumakohteita erityisesti keskustapuolueen aatteellista ja toiminnallista uudistumista tavoitelleille keskustanuorille. Keskustanuorten vihreä aalto sai esikuvia ja ohjelmallista suuntaa pohjoismaisesta yhteistyöstä, jossa varsinkin Ruotsin keskustapuolueen esimerkki ja vaalimenestys toimi innoittajana. Aatteellisesti keskustanuoret pyrkivät kytkemään reformaation puolueen perustajiin kuuluneen ideologin Santeri Alkion ajatuksiin. Ympäristö- ja luonnonvarapolitiikka sekä desentralistinen yhteiskuntapolitiikka yhdistyivät keskustanuorten ohjelmissa maalaisliitto– keskustapuolueen maahenkiseen ja sivistykselliseen traditioon. Keskustapuolue oli kannatuskriisissä sisäisesti jakautunut mutta puolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen edisti toiminnallaan tämän aatteellisen jatkumon voimistumista.

Keskustalainen ympäristöajattelu yhdisti puolueen eri linjoja. Keskustanuorten aloittama uudistus siirtyi monilta osin koko puolueen tavoitteiksi. Niitä vauhdittivat 1970-luvun energiakriisit ja näitä seuranneet talouden taantumat. Kotimainen, uusiutuvilla luonnonvaroilla tuotettu energia työllisti koko Suomea ja kytkeytyi luontevasti keskustalaiseen aluepolitiikkaan. Ruotsin keskustapuolueen käännyttyä ydinvoiman käyttöä ja rakentamista vastaan, jyrkentyi myös Suomen keskustapuolueen näkemys. Puolue otti näkyvän kielteisen kannan ydinvoiman lisärakentamiseen vuoden 1980 puoluekokouksessa. Päätös vesittyi nopeasti ja 1980-luvulla energiapolitiikan kamppailut käytiin turpeen, hiilen ja ydinvoiman käytön välillä.

Valtiosääntökomitean mietinnöstä 1970-luvun alkupuolella käynnistynyt kamppailu maapoliittisen lainsäädännön uudistamisesta heijastui keskustapuolueen näkemykseen luonnonsuojelusta ja omaisuudensuojasta. Maapakettilakien politisoituminen ja tasavallan presidentin ohjauksessa syntynyt ratkaisu vahvistivat kuvaa perustuslain tulkintojen epäjohdonmukaisuudesta. Seutukaavojen mittavat virkistys- ja suojelualuevaraukset sekä erilaiset käytännöt suojelulainsäädännön toteuttamisessa ja korvauksissa jäivät varjostamaan suojelukysymyksiä. MTK painosti keskustapuoluetta oppositiossa olleen kokoomuksen edustajien kautta. Taistelu ympäristöhallinnosta kärjisti valtakamppailua Urho Kekkosen ajan jälkeisessä Suomessa. Ympäristöasiat institutionalisoituivat ja ympäristölainsäädännön määrä kasvoi. Keskustapuolueen tavoite luonnonvarojen ministeriöstä ei saanut tukea muualta. SDP:n ja kokoomuksen yhteistyö vahvistui konkreettisesti juuri ympäristöasioissa 1980-luvun mittaan.

Keskustapuolue sai julkisuudessa jarruttajan maineen. Ympäristöpolitiikka tarjosi hyvän lähtökohdan keskustapuolueen tavoittelemaan keskiryhmien puolueiden yhteistyön tiivistämiseen. Varsinkin keskustanuoret näkivät syntyvän ja voimistuvan vihreän liikkeen poliittisena kumppanina 1980-luvulla. Näiden välillä oli vuorovaikutusta mutta konkreettisiksi toimiksi ne eivät Tasavalta-seuraa lukuun ottamatta yltäneet. Liberaalinen kansanpuolue yhdistyi keskustapuolueeseen. Sen perustalle ei syntynyt monien uudistajien tavoittelemaa keskustalaista linjavaihtoehtoa perinteisen agrarismin ja aluepolitiikan rinnalle.

Timo Kaunisto | Vaikea vihreys | 2023 Itä-Suomen Yliopisto

Lataa ja lue koko väitöskirja

Linkki väitöskirjaan

https://erepo.uef.fi/server/api/core/bitstreams/72e8748c-a3ba-4b83-9e8e-b901512e6e71/content

Linkki väitöskirjasta kertovaan uutiseen Verde-lehden sivuille. Kirjoittaja Anne Brax.

https://www.verdelehti.fi/2023/07/25/keskustapuolue-alkoi-vihertya-1960-luvulla-mutta-sitten-suunta-muuttui/