Laitila 11.2.2007
Täällä pohjantähden alla
Ei paljon naurattanut. Nimittäin silloin, kun kuulin ensimmäisen kerran, että Timo Koivusalo aikoo tehdä uuden version Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiasta.
Sen verran olen konservatiivi, etten tykkää vanhojen klassikkojen panemisesta uusiksi. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kysymyksessä kun on vain rahasta: elokuvasalien täyttämisestä maksavilla asiakkailla. Harva ohjaaja onnistuu vielä löytämään jonkun uuden näkökulman siitä, minkä kirjailija, joukko käsikirjoittajia ja edellinen ohjaaja on jo tehnyt. Todella harva. Tehosteita, säpinää ja modernia otetta kyllä saadaan filmille tallentumaan, se on selvää.
Onhan niitä poikkeuksiakin. Rauni Mollbergin versio Tuntemattomasta oli hyvin sodanvastainen kannanotto. Sellaista isänmaallisuutta, mitä Laineen oli oikeastaan pakkokin vielä 50-luvulla korostaa, ei kakkosversiossa enää tarvittu. Ajatus sodasta noin yleensä oli vähän suurempi kuin vasta käytyjen omien kohtalokkaiden sotien kertominen.
Ei silti, kriitikot tykkäsivät mutta yleisö ei. Edvinin versio oli se oikea.
Koivusalo on rohkea mies, mutta on hänellä jo vähän näyttöjäkin. Pekko-pelleilyistä on tultu vakavampiin aiheisiin. Mutkat on pantu suoriksi, mutta niinhän henkilökuvassa, Sibeliuksesta Helismaahan, pikkuisen kuuluukin. Ja studion rakentaminen Nakkilaan oli oivallista maaseutupolitiikkaa.
Itse olen lukenut Pohjantähti-sarjan ainakin kolme kertaa. Joka kerta löytyy jotakin uutta, jostakin henkilöstä, tämän tavasta sanoa tai toimia. Lukija tietenkin peilaa luettavaansa omaan kokemukseensa ja siihen, mitä nyt kulloinkin on maailmanpidosta tietävinään. Kirjasarja on itselleni sikälikin erittäin läheinen, että maantieteellinen etäisyys kuvitellulle tapahtumapaikalle on niin vähäinen ja elämänpiiri tuttu.
Nyt on hankala kuvitella, mitä Koivusalo tekisi toisin kuin Laine. Sitä paitsi Laine oli niin uskollinen pitkälle kirjasarjalle, että kuvasi kolme pitkää elokuvaa. Jos kuusikymmentä vuotta sisällissotamme ja nuoren Suomen ympärille kirjoitettua draamaa puristetaan uuteen parin tunnin formaattiin, voipi olla että joku nyanssi vähän kärsii. Kuten esimerkiksi torpan pitämisen pitkä linja.
Mutta annetaan kaimapojalle työrauha. Jos saat alle kolmekymppiset kiinnostumaan Suomen maaseutusidonnaisesta historiasta uudelleen, teet mitalinarvoista työtä. Mutta jos Akseliksi valitaan Mikko Leppilampi ja Elinaksi Niina Tapio, jotka ennen leffaa julkaisevat soundtrackin pohjantähdellistä elokuvamusiikkia (by Hallikainen/Koivusalo), älä luule että vaivaudun teatteriin asti.
Linna teki mestarin työtä, mutta se jäi kesken. Kirjahan loppuu kohtaukseen, jossa Alma-mummu, Elina ja senaattori-Janne muistelevat menneitä torpanjatkajaksi jääneen nuorimmaisen eli Juhanin rassatessa ajatuksiaan uudesta majorista ja muustakin tulevaisuudestaan. ”Mies istuu vankan talon pöydän päässä ja puhuu kuin proletaari…”. Jää siis pahasti kesken.
Kuinka meille oikeasti kävi? Ja kiinnostaako se enää ketään.
Olisi vieläkin kirjan taikka kahden paikka. Tai elokuvan, Timo-kaima.
tuulihaukka(a)lailanet.fi
< takaisin
