Laitila 26.3.2006
Suolaa haavoihin
Toimittaja Pirjo Joensuu kirjoitti tässä lehdessä keskiviikkona munantuottajien ”työtaistelusta”. Viesti oli, että siinäpähän uhositte, mutta lopulta järki voitti. Ryhdyttiin taas toteuttamaan eurotalonpojan historiallista tehtävää, elintarvikkeiden luovutusvelvollisuutta.
Sen jälkeen olen saanut kaksin käsin pidätellä, etteivät ne kaikki kanamiehet lähde saman tien MTK:sta. Mielipide MTK:n lehdessä tulkittiin heti kohta järjestön linjaukseksi.
No, vanhasta muistista on sanottava, että eroamisella uhataan pienemmästäkin sanasodasta. Ja joskus uhan esittäjältä unohtuu, ettei ole nytkään jäsenenä.
Totuuden nimissä on muistutettava, että Joensuun kolumni pikkuisen tuoksahti vanhan maatalouspolitiikan umphenkisyydeltä. Muna-alaa voi tietenkin arvostella pellervolaisuuden kapeudesta ja etenkin ylituotannon synneistä, mutta emme ole siinä yksin. Olemme raskain uhrauksin tulleet omin ja markkinoiden voimin 170 prosentin ylituotannosta 115-120 prosentin omavaraisuuteen. Odotankin mielenkiinnolla kolumnianne esimerkiksi maitoreformin jälkeisestä maailmasta, kun rasvan yli 200 prosentin ylituotanto on maitoalan omassa sylissä. Saako silloinkin, mitä on tilannut?
Munaboikotin kärki kohdistui kieltämättä kovimmin Munakuntaan. Se on sikäli luonnollista, että sillä ja liittolaisillaan on yli 60 prosentin osuus hankinnasta. Vielä kun muistellaan, niin muna-alan pitkien puukkojen ehtoossa viime elokuussa markkinavoimat jylläsivät siten, että tässä surkeassa nettihuutokaupassa tukkuhintataso putosi parikymmentä prosenttia. Kaikki keskeiset pakkaamot olivat mukana, mutta mainitulle pakkaamolle taisi jäädä eniten vuosisopimuksia. Alenevien hintojen kierre sai aiemmin uutta puhtia, kun kaupan takapihalle tupsahti uusia pakkaamoyrittäjiä. ”Hinnalla millä hyvänsä markkinat takaisin” –puheita kuultiin jo kuukausia ennen nettikauppoja.
Valion ja lihatalojen malli kelpaisi varmasti muna-alallekin, kuten Joensuu ehdottaa. Samanlaista järkeä täälläkin käytetään, noin keskimäärin, ja ymmärretään kaupan ankaran keskittymisen haaste. Muna vain ei ole pihvi eikä purkki, vaan pitkän myyntiajan ja alhaisemman jalostusasteen tuote. Käytetty pakkauskone ei paljon maksa ja umpikoppa-autoja saa halvalla Hollannista. Siitä se pakkaamisalan yrittäminen lähtee.
Ja se lähtee poikkeuksetta tuottajahintojen alentumisen aikaan. Kyllä siihen typeryyttä ja uhoakin liittyy, mutta perimmäisenä tavoitteena on hakea parempaa kannattavuutta omalle tuotannolle. Kehitys on ollut muuten täsmälleen samankaltainen Ruotsissa.
Ruotsia voi sikäli mainostaa, että siellä eletään pienessä aliomavaraisuudessa ja tuottajat hakevat korotusta noin 90 sentin tuottajahintaan. Suomalainen ei pysty tuottamaan 50 sentillä eikä ruottalainen liki tuplahinnalla. Olisiko alalla siis todellakin oikeus pyytää parempaa hintaa?
Minusta muna-ala toimi tavalla, josta MTK:ssa kannattaisi olla ylpeä. Päämäärä oli yhteinen ja hinnankorotus tuli kaikille – pienille, suurille ja erikoiskananmunille. Vaikka pääsiäisen jälkeiset vaikeudet odottavat, kannattaisi ETUjärjestöstä sanoa aktiiveille se pieni sana, jota itsekin jäin Laitila-mallin päätteeksi pikkuisen kaipailemaan.
Se on: kiitos.
tuulihaukka(a)lailanet.fi
< takaisin
