Laitila 27.8. 2006
Tarinan emmeitä
Tässä yhtenä ehtoona, en nyt muista oliko iltauutisten aikaan, emäntä ihmettelemään, että minä en enää kirjoita yhtä hauskoja juttuja kuin ennen.
Siinä alkujärkytyksestä hiukan toivuttuani, ajattelin, että olipa taas sopimaton hetki olla rehellinen. Näin sadonkorjuun aikaan pitäisi hiukan silotella. Kertoa kuinka kauniin tasainen on minun ja Sampon yhteistyöllä syntynyt puintijälki. Arvioida satotasoa paremmaksi kuin naapurissa. Tai lähettää rohkaiseva tekstiviesti aina kun öljyn maailmanmarkkinahinta kääntyy rahtusen alaspäin. Kyllä sillä jo isännän saa kehräämään.
On se varmaan niin, että vaimo on taas oikeassa. Kuka sitä nyt jaksaa alvariinsa lukea maatalouspoliittista paatosta, varsinkaan jos mukana ei ole kunnon eetosta. Lehtihän on muutoinkin täynnä huonoja uutisia – niin paitsi joskus.
Ehkä se on vähän niinkin, että viljelijän arkipäivä ei ole enää niin kovin hauska. Se on sittenkin melko yksinäistä hommaa. Ja ennen kaikkea melkoista vääntämistä jokapäiväisestä leivästä. Tahtomattaankin sitä vähän katkeroituu ja muuttuu vakavaksi. Alkaa hunteerata sitä, miten voisi olla. Unohtaa ne pienet onnistumiset: hyvän kylvön, nätin naulanlyönnin taikka Brysselin suoman tilipäivän.
Voihan tietysti olla niinkin, että kun ajatusten pururata lyhenee, niin sitä alkaa itseään toistaa. Alkukesästä tuli kymmenen vuotta täyteen tässäkin julkaisussa. Mahtuu siihenkin jokunen kirjallinen rykäisy. On tullut sanottua, vaikka kolumni juttuna onkin helpoimmasta päästä. Siinä on mittakin valmiiksi annettuna.
Laitlan faari eli Simulan isäntä kirjoitti murteella ja runomittaan sotien kahta puolen. Olen opiskellut täkäläistä kieltä ja ajankuvaa hänen pakinoistaan. Faarin parhaat kestävät kyllä vertailun Laaksosen Helinkin kanssa, vaikkeivat sillai runoja olekaan. Murrekirjailija kumminkin, jo kauan ennen kuin näistä lounaismurteista tuli koko kansan muotia. Hauska.
Kotipitäjän akronoomi Tauno Vartia eli Savisaapas oli taas enimmäkseen ilkikurisen vakava ja ilman saviseudun mahdotonta murretta. Vuoden 1958 Pellervosta löytyi tämä.
”Maanviljelys on yksi tapa elää tässä matoisessa maailmassa. Se antaa elämälle kouraantuntuvaa sisältöä ja ihmisen työlle kuolemattomuutta eli jatkuvuutta. Ei tätä ammattia pilaa edes rahan runsauden tuoma turmelus, vaan useimmiten velka pitää virkeänä niin kuin lyijypuntit seinäkellon heilurin hereillä.”
Suomalaiset lukevat yhä monet lehtensä ja lehdet ovat täynnä hyviä kirjoittajia. Isänä olen erityisen iloinen siitä, että tappelemme nykyään tyttären kanssa siitä, kumpi saa lukea lehden ensiksi. Elli tosin aloittaa sarjakuvista, joihin minä lopetan.
Saahan sen niinkin tehdä.
tuulihaukka(a)lailanet.fi
< takaisin
