Päiväkirja

27.8.2010

Aika kuluu – niin minäkin

Pyydän anteeksi lukijoiltani. Tämä julkinen päiväkirjani on jäänyt muutamaksi viikoksi retuperälle. En ole lakannut kirjoittamasta (ajattelemasta?), mutta on ollut teknisiä ongelmia. Tekninen ongelma olen tarkemmin sanottuna minä itse. Avustajani Hanna Vuolan siirryttyä uusiin tehtäviin Vakka-Suomen seutukunnan palvelukseen olen ollut vailla keinoja siirtää tekstejäni tänne sivuille. 

Tämä kuulostaa todelliselta atk-avuttomuudelta, mutta on siinä muutakin. Sivustoni ylläpidetään vähän vanhanaikaisella julkaisualustalla eikä minulla ole omalla työmaakoneellani ohjelmia siirtoon. Nyt kun uusi avustajani Carita Maisila on aloittanut, on hän saanut totutut tekniset palikat käyttöönsä. Tästä palaillaan päiväjärjestykseen ja aikanaan uudistettuun tekniseen formaattiin. 

Politiikan syksy on alkanut verraten lämpimänä. Puolueet ovat menneet ainakin puheiden tasolla vaaliasentoon vauhdilla. Jalkapallokielellä voi sanoa, että demarit ovat ryhmittyneet siili- tai catenaggio –puolustukseen ay-liikkeen kovan ytimen ympärille. Siitä kielivät lukuisat Ei-lausunnot ja itse ohjattu maalautuminen eläkeuudistuksen perimmäiseen nurkkaan. Yllättäen myös vanha herra Lipponen on saatu aktivoitua pelottelemaan kepulandialla ja joikaamaan Suomen maakuntia tyhjiksi. Tämä laulu kuulostaa kovin monotoniselta ja kaunaiselta. 

Kokoomus puolestaan rynnistää kuin ulkopolitiikan laitumen sähköpaimenen maahan polkenut poliittinen hieho. Vauhtia ja mylvintää riittää, mutta lopullinen suunta on löytymättä. Kokenut lehmipoika kyllä tietää, että nälkä ja jano tuovat kyllä karkulaiset pian kaukalolle. Ellei matkalle sitten satu kaivoa, suota, tiestöä tai muuta matkantekoa haittaavaa hidastetta. Joka tapauksessa: harkitsematonta harmia sekä naapurin pelloille että aidankorjaajalle. 

Kyläpolitikointikin on saanut vauhtia. Helsingissä on närkästytty, kun kivihiilen hinta nousee. Ei siinä auta edes suomalaisen yhteiskunnan ehein rakenne, kun täytyy jo ryhtyä todellisiin ekotekoihin. Näin se käy, toisen housuilla on aina helpointa hypätä nuotioon. Ei auta turpeesta motkottaminen, sitä ei ole Helsingissä poltettu eikä tulla polttamaan. Ilmasto vaatii nyt uusiutuvaa energiaa ja siinä stadilaistenkin on osansa maksettava. Tässä jo tulee väkisinkin mieleen, että minkälaista energiapoliittista käenpoikaa muu Suomi joutuukaan elättämään jos ei pääkaupunki ole ilmastotalkoissa mukana. 

Sinällään tämä huitominen on aivan turhaa. Tässä on todellinen mahdollisuus yhdistää kaupunkia ja maaseutua – eikä siihen tarvita edes loputonta rekkarallia. Bioenergiaa voidaan siirtää myös kaasuna, verkkohan on jo olemassa. Ja eikös meidän yhteisenä tavoitteena ollut luoda niitä suomalaisia työpaikkoja? Minun on vaikea nähdä venäläisen maakaasun ja puolalaisen kivihiilen Suomea työllistävää vaikutusta. 

Tästä jatkanemme nokittelua talven mittaan. Keskustelu vain osoittaa, kuinka herkkään ja oikeaan kipupisteeseen pääministeri Mari Kiviniemi osuikaan kommentissaan Helsingin hiilenmustasta energiapolitiikasta. 

Itse olen tällä hetkellä vielä sairaslomalla. En tosin ole malttanut aivan pysyä paikallani. Kaksi edellistä päivää meni pääkaupungissa, Keskustan talousasioiden parissa. Sitä luvattua pöydän puhdistamista. Rättejä ja pesuainettakin vielä tarvitaan, mutta kohteet alkavat tämän välitsekkauksen jälkeen olla selvillä. 

Todellakin, jouduin yllättäen silmäoperaatioon verkkokalvon lähdettyä irtoamaan oikeasta silmästä. Syynä mitä ilmeisemmin futispelissä saatu tälli toukokuussa. No, operaatio näyttää onnistuneen hyvin. Joka tapauksessa: tällainen pysäyttää aina miettimään, kuinka toimiva terveydenhuollon järjestelmä meillä sittenkin on.
 

18.7. 2010

Maamoottorien aika

Mikä saa kuusikymppisen suomalaismiehen vetämään päälleen pussihousut ja jatsarit ja säntäämään hellepäivänä perinneasussaan seivästämään heinää tai hakkaamaan motin halkoja kirveellä? Mikä saa kuusikymppisen suomalaisnaisen alistumaan perinteiseen peltokaffettajan rooliin, puhumattakaan Marimekon sijasta päälle kietaistusta vaimoihmisen vaatetuksesta?

Nostalgiaa se kaiketi on. Neljäkymmentä vuotta on sen verran himmentänyt raskaan työn muistoja, että siitä on tullut elävää kaipuuta – päiväksi kerrallaan, tosin. Yhteistä perinnettähän se on melkein jokaiselle suomalaiselle. Kun minä synnyin vuonna 1963, oli suomalaisten tilojen määrä suurimmillaan. Maatiloja tilastoitiin liki puoli miljoonaa, kun niitä nuijasodankin jälkeen oli veroluetteloissa vain noin 27.000. Nyt alamme lähestyä jälleen tuota lukua. Maatalouspolitiikan Klaus Flemingeistä ei ole ollut Suomessa pulaa.

Nostalgiaan törmää kymmenissä pitäjätapahtumissa näin heinäkuisin. Erityisen suosittuja ovat nykyisin päivät, joihin alan tuhannet harrastajat kokoontuvat rakkaudella entistettyjen vanhojen traktoreidensa tai maamoottoriensa pariin. Mukaan maalaiseen ympäristöön kelpaavat nykyisin myös vanhat autot, vaikka en jaksa aina uskoa jenkeistä hiljan tänne roudatun ja täällä laitetun letukan kuuluneen 50-luvun uudisraivaajameininkiin.

Olen tänä kesänä vieraillut jo kolmessa tapahtumassa, jossa sodanjälkeinen Suomi oli henkisesti läsnä. Oulaisten maamoottori- ja traktorikenttä oli kooltaan ja mittasuhteiltaan vaikuttavin, mutta hengeltään elävin on ollut Someron Mäkilän talon mäellä eilen pidetty Ol hollilla –päivä.

Pääsin sinne oikein puhumaan. Siitä ehkä toisaalta, mutta ajankohtaisuutensa vuoksi puhuin paljon maaseudun energiaomavaraisuuden parantamisesta. Sain ihmetteleviä kysymyksiä, kun kerroin, että maatalouden energiaomavaraisuus on vain karvan verran yli kaksikymmentä prosenttia. Ja että jos kulutettu energia lasketaan öljylitroina hehtaaria kohtia, niin vähintään 300 litraa kuluu. Vähintään. Intensiivisimmissä menetelmissä jopa 500 litraa.

On aika varmaa, että kun öljy vähenee ja joskus loppuukin, sen hinta kallistuu. Me Arkadianmäellä lakia säätävät vielä kiihdytämme tuota nousua ilmastotavoitteiden vuoksi. Öljyä tullaan jatkossa verottamaan nykyistä enemmän. Jos joku vielä sikalaansa tai kanalaansa öljyllä lämmittää, kannattaisi aika pian ryhtyä katselemaan hakevaihtoehtoja. Investoinnin saa takaisin kahdessa, kolmessa vuodessa – vaikka aluksi kirpaiseekin. Ja niihin tehdaskontteihin ei kannata heti tarttua. Itse tekemällä säästää paljon, tämähän on aina ollut hengissä pysymisen ehto maatiloilla.

Vaikka MTK olikin jostain minulle käsittämättömästä syystä kolmen uuden ydinvoimalaluvan kannalla, ei uraanisähköön kannata turvata maaseudulla. Energia – juuri uusiutuva, bioenergia - pitäisi ottaa vahvemmin osaksi maaseutupolitiikkaa ja miksei puhdasta maatalouspolitiikkaakin.

Onneksi parjattu Euroopan Unioni kannustaa maaseutuyrittäjiä tähän. Viikolla tapasin uuden maatalouskomissaari Ciolosin. Hänenkin puheissaan vilahtelivat usein sanat uusiutuva energia ja ympäristö. Suomen kannattaa nyt olla aktiivisesti molemmilla suunnilla liikkeellä, sillä painopisteet on näköjään jo valittu.

Itse asiassa sama johtopäätös löytyy ympäristövaliokunnan keväisestä Itämeri-mietinnöstä. Korostimme erittäin voimakkaasti ravinteiden kierrätyksen ja uusiutuvan energian tuotannon yhteensovittamisen välttämättömyyttä. Viikko sitten pääsinkin vihkimään Vampulaan uutta, isoa biokaasulaitosta. Siinä tämä periaate toimii juuri valiokunnan korostamalla tavalla.

Niitä vain pitäisi tulla jopa satoja lisää.

Mutta. Kesäsuomessa kiinnostaa nyt enemmän nostalgia kuin tulevaisuuden tekeminen. Olkoon niin. Menneisyyden hallinta onkin tältä osin miellyttävämpää kuin tulevaisuuden.

4.7. 2010

Jälkimaku

Eduskunnan energiakevät on nyt takana. Monista lainsäädäntöhankkeista kaksi asiaa varasti huomion lähes kokonaan.

Euroopan ajautuminen uuden finanssikriisin partaalle tuli jonkinlaisena yllätyksenä, kuten rahakriisit aina. Paitsi jälkeenpäin, jolloin moni ilmoittautuu epäilijöiden ja varoittajien joukkoon. Sen sijaan energiapeli ei tullut aiheeltaan yllätyksenä, mutta sisällöltään se osoittautui megaluokan askeleeksi. Taaksepäin, valitettavasti.

Rahakriisin uhka rauhoitettiin hetkeksi lopulta päättäväisin ja suuruusluokaltaan mittavien toimien ansiosta. Suomelle ei oikeastaan jäänyt vaihtoehtoja. Jos jo 1994 kansanäänestyksellä sitouduimme Maastrichtin sopimuksen linjauksiin ja sitä kautta tulevaan rahaliittoon, on sitä sitten pahoinakin päivinä puolustettava. Tosin: voi kysyä, ovatko taaskaan kaikki yhtä vakavissaan mukana? Ja jälleen: olisiko voitu reagoida aiemmin, sanktioida perusteellisemmin, kiinnittää vastavakuuksia, jättää sähläripankeille enemmän vastuuta ja rysäyttää läpi rahamarkkinavero ja pankkivakuusmaksut?

No, nyttemmin näitä jälkimmäisiä toimia runnotaan kasaan Maailmanpankin ja G20-maiden johdolla. Me pienet komppaamme ja vaikutamme sen kuuluisan EU-vaikutusvaltamme avulla. Totta puhuen ja onneksi, Suomi on ollut kokoaan vaikuttavampi ja aktiivisempi. Erityisesti pääministeri Vanhasen toimet kriisin alkuvaiheissa pankkien tervehdyttämiseksi ja komissaari Rehnin määrätietoisuus budjettialijäämien karsimiseksi tullaan arvioimaan vielä isosti.

Euro tuskin tähän kaatuu. Silti voi tulla kaksi euroa ja voi tulla muutoinkin kahden kerroksen väkeä Eurooppaan. Voisi olla syytäkin. Nykyinen pömpöösi kunnianhimo on kohmettanut Euroopan. Ei tule oikein munia eikä poikia. Näyttäviä kokouksia sentään pidetään, usein ilman sen kummempaa syytäkään. Voisi olla syytä pohtia tosissaan kahden nopeuden Eurooppaa ja ketterän Suomen roolia sellaisessa EU:ssa. Olisiko se pahasta, että vahvat pitäisivät enemmän keskenään huolen vakaudesta siten, että siitä on myös niille hyötyä.

Saatan kuulostaa markkinaliberalistilta. Yritän välttää sitä. Joka tapauksessa kriisissä on terveitä merkkejä siitä, että idealistinen Eurooppa-uho hiipuu. Missä nyt ovat kotomaamme Lipposet, Lehtiset ja Niinistöt hehkuttamassa EU-onnea? Unionista piti tulla maanosan veturi, mutta miksi ei ymmärretty että se nilkuttaa vieläkin klapilla ja koksilla?

Pessimistit voittavat tietenkin ajanoloon aina. Heitä ei ole syytä ylistää eikä Euroopan ahdingosta riemuita. Mutta jonkun katumuksen sanan toivoisi niidenkin suunnalta, jotka Suomea unioniin ja rahaliittoon paimensivat riskeistä tietoisina, mutta niistä välittämättä.

Päätös kahdesta ydinvoimalaluvasta sulki eduskunnan kevään. Arvioin äänestystuloksen etukäteen vain kahden äänen verran vikaan. Kannat olivat menneet lukkoon aivan liian varhain, ottaen huomioon kuinka ristiriitaisin perustein erityisesti energiakulutusarvion pohjat oli luotu. Asiantuntijoita ei juuri haluttu uskoa.

Pettymys on tietenkin suuri, kun ydinvoimaa yhä myydään ryssällä pelottelemalla. Sama taktiikka oli EU-jäsenyydessäkin, mutta aina se näyttää yhtä hyvin toimivan. Varsinaisen turvallisuuspolitiikan saralla eli Nato-jäsenyydessä tämä ei sentään vedä, vielä. Mikä paradoksi!

Minulle ydinjätteiden loppuvarastointi ei ole keskeisin syy panna hanttiin. Toki siinäkin on – vakuutteluista huolimatta – yhä paljon kriittisiä kohtia, tämäkin ilmeni vankasti valiokuntakuulemisissa. Itse ajattelen niin, että ydinvoimalla tulee olemaan jopa vahvistuva rooli hiilen korvaajana erityisesti Kiinassa ja Intiassa. Mutta meillä, jossa jo puolet sähköstämme tehdään Olkiluoto kolmosen jälkeen uraanilla ja jossa luonnonvarat ja edellytykset niiden hyödyntämiseksi ovat maailman huippua, valittu polku on väärä.

Jos jotakin hyvää jäi käteen, niin 1. ydinvastuulakia hilataan lähemmäksi todellisen riskin kustannuksia ja 2. ydinsähkön kustannuspolitiikka alkaa vakiintua uusiutuvien rinnalle. Jälkimmäistä en hehkuta "saavutuksena" vaan arkirealismina. Tämän johdosta olen epäileväinen näin mittavan ydinlisäkapasiteetin rakentamiselle, luvista huolimatta.

Epävarma tilanne ei silti ole hyvä. Pidän suurena uhkana sitä, että jäämme taas odottelemaan, että millekäs tässä oikein aletaan.

Hyvä esimerkki on paljon odotettu metsäbiodiesel. Ministeri Pekkarinen poltti salissa proppunsa, kun sanoin, että en usko siihen optimismiin, mitä sen tulemisesta levitetään. Perustan sanani insinöörien omiin näkemyksiin. "Ei vielä ainakaan viiteen vuoteen" on vakavasti otettu arvio hankkeiden ytimestä. No, aikahan kuluu ja ratkaisuja kehitellään - onneksi, mutta mitä tekevät kilpailijat ja kilpailevat menetelmät sillä välin? Siinäpä kysymys.

14.6.2010

Lippu, johon kirjailtiin edistys

Maalaisliitto-Keskustan virallinen lippu on sodanjälkeiseltä ajalta, vuodelta 1945. Se on vihreää silkkiä, jota varta vasten saatiin jostakin Euroopan kolkasta Suomen puutteeseen hankittua. Sen keskellä on neliapila ja kaunis M-kirjain. Apilan lehteä koristavat tähkät, joita ojennettu käsi hellii.

Lippu on solmittu kultaisilla punosnyöreillä pitkään puiseen varteen, jota kannattelen. On sunnuntai, kello käy 13.22 ja seison marssirivissä toisena. Edessäni on pari tuumaa pidempi mies ja hän kantaa Suomen lippua. Tuo mies on Suomen pääministeri ja hänen nimensä on Matti Vanhanen.

Voitte varmaan kuvitella, mitä mielessäni liikkuu. Pitelen käsissäni lippua, jonka takaa niin monta rohkeaa uudistusta, niin monta juurevaa ajatusta on lähetetty liikkeelle. On hetki, jolloin pää tyhjenee kaikista politiikan pettymyksistä ja sisältä nousevat usko ja luottamus. On tässä meillä sitkeä ja reipas porukka, on tosiaan.

Hetkeä myöhemmin seison lavalla. Suomen lippu on nyt keskellä ja omani käsissäni sen vasemmalla puolella. Kolmetuhatta henkeä laulaa lippulaulun. Tästä nämä puoluekokoukset aina muistetaan: juhlasta, yhteenkuuluvuudesta, sisäisestä voimasta.

Tulimme tänne Lahteen hämmennyksen saattamina. Lähdimme Lahdesta aivan toisin ajatuksin. Uudistushalun tulva alkoi vyöryä jo perjantaina, kun kuhina alkoi. Nyt todellakin haluttiin uusi alku, uusi mahdollisuus.

Lauantaina pato murtui. Lähes koko puoluejohto uusiutui. Mari Kiviniemi valittiin lopulta varsin selvästi puheenjohtajaksi toisella kierroksella. Varapuheenjohtajiksi tulivat itseni lisäksi Tuomo Puumala ja Annika Saarikko. Ja puoluesihteeriksihän nousi Timo Laaninen.

Kaikesta huolimatta: alku on silti vasta alku.

Valintani jälkeen sanoin varsinais-suomalaisille, että olen yhtä lailla "klavull päähhä lyätty" kon Hietasen Urhokin. Tavoittelin tosissani puheenjohtajan paikkaa, mutta olin totta kai realisti. Onnistuin kuitenkin tekemään sen, mitä ajattelin eli haastavan ja oman näköiseni kampanjan. Se oli lopulta niin nousujohteinen loppuun saakka, että äänimääräni ei lopulta jäänyt kauaksi kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrysen äänistä.

Olin jo aiemmin pitkin viikkoa saanut niin paljon pyyntöjä varapuheenjohtajakisaan, jos ei puheenjohtajuus tärppää, että siihen oli lopulta helppo suostua. Äänimääräni oli tässäkin ällistyttävä – ottaen huomioon senkin, että meitä oli kolme varsinaissuomalaista ehdokasta. Ja että meistä tuli kaksi valittua.

Onnittelut meille kaikille ja erityiskiitos Mauri Pekkariselle, todelliselle puolueen miehelle. Mauri osoitti suuruutensa tappion hetkellä. Joukkojen kokoaminen alkoi heti.

Uudessa työssä on arki jo alkanut, oikeastaan paria maljaa lukuun ottamatta juhlimaan en ole ennättänyt. En oikein ole sitä tyyppiäkään, nautin suunnattomasti niistä terveisistä ja onnentoivotuksista mitä olen saanut. Voitte uskoa, että oloni on hyvin nöyrä ja kiitollinen, tunnen vastuun ja odotusten paineet. Toisaalta olen hyvin luottavainen siihen, että ne ajatukset ja periaatteet, joita olen esillä pitänyt myös kantavat meitä eteenpäin.

Nöyrät kiitokseni teille kaikille, jotka olette minua tukeneet ja kannustaneet. Voisin mainita nimeltä lukuisia ihmisiä, mutta haluan nostaa Hannan (Vuola) aivan erikseen esille. Kiitos Hanna näistä vuosista, tuhansista kampanjakilometreistä, pönötyksistä kauppojen edustoilla, kättelyistä, keskusteluista, esitteiden jakamisista, standeistä, kirjoista, rollupeista, kaffeista, teltoista ja koristeluista. Kiitos puheluista, kalentereista, kavereista, feisbookista, järjestyksestä ja aikatauluista. Ja kiitos, että jaksoit kanssani niin hyvinä kuin hankalinakin hetkinä.

5.6. 2010

Päätöksen aika

Kesäkuun alku on päätöksen aikaa. Moni nuori valmistuu, kuka ylioppilaaksi, kuka ammattitutkintoon, kuka yliopistosta ja korkeakoulusta. Yksi vaihe elämästä kypsyy ja toinen voi alkaa. Lämpimät onnitteluni kaikille koulunsa ja opintonsa tänään päättäville.

Miltei samaan henkäykseen voi kyllä kyseenalaistaa opintojen päättämisen. Opinnot ja oppiminenhan eivät oikeastaan saa päättyä koskaan. Valmistuminen antaa vasta perusvalmiudet oppimaan lisää, sillä toivon mukaan meihin on iskenyt tiedon jano, halu oivaltaa ja hakea lisää. Ja vielä: toivottavasti meihin olisi istutettu myös positiivisen ajattelun juuri: luovuuden ja ilon korostaminen kaiken epävarman tulevaisuuden edessä.

Lasten ja nuorten tapaaminen on miltei aina uskoa nostavaa. Torstaina vieraanani eduskunnassa kävi kuudesluokkalaisia Laitilasta – oli todella mukava vastailla heidän kysymyksiinsä maailmanpidosta yleensä. Retkijännityksestä ei ollut tietoakaan ja politiikankin näyttämö vaikutti kiehtovalta lehtereiltä katsottuna. Halusin viestiä heille kansanvallan ja demokratian tärkeydestä. Se ei ole todellakaan mikään itsestäänselvyys – ei sata vuotta sitten eikä sata vuotta tästä eteenpäin. Kansanvaltaa on vaalittava ja rakastettava, jotta se voisi kukoistaa, kehittyä ja säilyä.

Se toisenlainen politiikan näyttämö on ollut sitten lehtien riistaa tällä viikolla. Valitettavasti oman puoluetoimistomme toiminta on jälleen tapetilla. Meillä riittää siivottavaa: jäsenkortit menivät minne sattui mutta sattumoisin oman mediayhtiön valtakirjat onnistuttiin keräämään oikealle taholle jälleen yhtä manööveriä varten.

Keskustan kuuluisalla kentällä ollaan todella tuskaantuneita ja ahdistuneita puolueen alennustilasta. Tapaan joukoittain väkeä eri puolilla Suomea ja saan erittäin paljon puheluita ja viestejä. Meidän uskollisista uskollisimmat talkootekijämme ja puolueen aatteen sanansaattajat ovat todella hämmentyneitä siitä, mitä puolueessa on tapahtunut? Kuka on kaapannut vallan ja mihin tämä johtaa, puolueen tuhoonko? Tällaista toimintavaltakirjaa ei ole annettu kenellekään, ei edes kuuluisassa kentän hallitsemassa puoluekokouksessa.

Poliittinen liike voi tuhota itsensä – ei se olisi poikkeuksellista. Jos puolueesta häviää kyky oivaltaa ajan henki ja uudistaa toimintaa ihmisten lähtökohdista, on jäljellä vain tympeä valtapolitikointi. Näin on Keskustassa käymässä.

Lahden puoluekokoukseen on aikaa viikko. Asetelma tärkeissä puheenjohtaja- ja puoluesihteerivaaleissa on kristallinkirkas. Valinta tehdään menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Itse olen ainoana puheenjohtajaehdokkaana selkeästi alusta saakka sanonut, että Keskusta tarvitsee uuden alun ja tämä tarkoittaa henkilövaihdosta koko johtoviisikkoon. Olen ollut pettynyt siitä, että muut ehdokkaat eivät ole tässä kohtaa osoittaneet riittävää johtajuutta, vaan ovat kommenteissaan käpertyneet puoluekokouksen päätösvallan taakse.

Keskusta tarvitsee kuitenkin selkeän suunnanmuutoksen toimintakulttuuriinsa ja politiikkaansa. Olisi outoa, ellei keskeisessä asemassa oleva puheenjohtaja voisi etukäteen kertoa minkälaisen työparin kanssa hän puoluetta tahtoisi uudistaa. Puhumattomuus on myös hiljainen kannatusviesti niille toimijoille, jotka nyt hakevat vanhalle menolle jatkoa.

Lahdessa on päätöksen aika. Olen käytettävissänne rakentamaan uutta rehellistä, rohkeaa ja edistysmielistä Keskustaa.



Kappelimäen koululaisia luokkaretkellä eduskunnassa  Kuva: Kari Penttinen

27.5.2010

Oman elämänsä sankari

Kirjakauppa Helsingin Lönnrotinkadulla on hikinen ja kuuma, se on kuin täyteen ammuttu naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. On oikeastaan aika kiintoisaa nähdä kuinka kirja ja sen kirjoittaja vetää puoleensa suomalaisia. Olemme edelleen sivistyskansaa, lukijoita ja kirjoittajia. Luulisin.

Tähtenä on John Irving, harmaa 68-vuotias herrasmies Yhdysvaltojen koillisrannikolta, josta en yleisömeren takaa näe kuin hiukset ja yllättävän pienet kädet. Vaikea tätä miestä on uskoa aktiivipainijaksi, jolla on molski kotonaan. Hartioiden leveydestä näen silti, että ei häntä kannata päästää vyöryttämään. Voisi siinä keskiraskas suomalainen poliitikko löytää itsensä tahmeasta sillasta ennen kehätuomarin keskeytystä…

Irving on tarinankertojana suurten sukua. Hänen romaaneissaan on juoni (always the plot, korostaa kirjailija, vähän väsyneenä mainospuheeseensa) ja useimmiten ne alkavat lapsuudesta päättyäkseen loppudialogiin jossain päähenkilö-ihmisen elämän kypsemmässä vaiheessa. Ja aina näissä romaaneissa on kirjailija, painija, hotelli, karhu ja yllättävää seksiä.

Kuulostaa menestysreseptiltä, jota ei kannata muuttaa. Mutta niin laskelmoituja juttuja nämä eivät ole olleet. Irvingin kirjat löysin talvella 1982 ja kohteena oli Garpin maailma. Tästä voin kiittää silloista tyttöystävääni Jaanaa: hän sanoi, että lue tuo. Melkein samaan putkeen tulikin sitten jo elokuvaversio tästä kansainvälisestä läpimurrosta, eikä sekään hullumpi ollut, joskaan ei aivan kirjan veroinen elämys.

Olen lukenut muitakin. Ehdoton suosikkini on edelleen Oman elämänsä sankari (Ciderhouse rules). Se ei sattunut käsiini tuoreeltaan, mutta oli vaikuttava juoni ja lukukokemus. Muistan yhä, kuinka tätä kirjaa oli pakko lukea putkeen, taukoamatta. Harvoin tarina on niin kiinteä, että vie totaalisesti mukanaan. Tässä oli.

Irvingin kertomuksissa on jotakin kotoisen oloista. Niissä on älykästä ja älytöntä hulluutta rinnakkain, loistavaa dialogia ja jotenkin pohjoismaisen oloista elämää toisella planeetalla, jenkeissä. Nämä kirjat ovat ainakin minulle osoittaneet, ettei USA:kaan ole mikään henkisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen liittovaltio. Päinvastoin, sekin on kiintoisa mosaiikki, kuten Eurooppakin, parhaimmillaan.

Tässä on kolmisen viikkoa aikaa Lahden puoluekokouksen finaaleihin. Havaittavaa jännitystä alkaa olla ilmassa. Väittelymme ovat terävöityneet selvästi ja erottavia asioita alkaa tulla esille. Tiistaina olimme Tikkurilan Heurekassa. Minä ja Mauri ottelimme aika hyvän tuokion energiaratkaisuista. Tämä tietenkin meni ykkösasiana läpi julkisuuteen, koska näin selvää eroa ei muissa asioissa synny – tai syntyy, mutta vaatii oivallusta käsittää keskustalaisia aatteellisia paradigmoja ja niiden semanttisia eroja.

Pärjäsin mielestäni ihan hyvin ja sitä osoittaa äänestystuloskin. Sain toiseksi eniten ääniä Marin jälkeen – ensimmäistä kertaa, jos kotipiirin tilaisuus Turussa jätetään huomiotta. Ensi sunnuntaina jatketaan kahdella matsilla: ensin Porissa päivällä, sitten illalla Alkion kotikonnuille Laihiaan.

Olen yrittänyt kyllä asiallisillakin ulostuloilla herättää keskustelua vaikkapa kilpailukykymme parantamisesta, mutta huonosti tärppää. Ensi viikonloppuun tavoittelen aineksia Keskustan uudistamiseksi. Se lienee yhtä vähän mediaseksikäs aihe, mutta kentälle tätä viestiä suuntaankin.

Viikon poliittinen käännekohta: Juha Rehulan nimitys sosiaali- ja terveysministeriksi. Ei tuolla postilla kovin usein ole mies istunut – eikä noin ammattitaitoinen mies. Juntti sai ansionsa mukaan – onnittelut Kavaljeerikurssiveljelle (Reserviupseerikurssi 174). Pärjää ne näköjään nuo tykkimiehetkin, jotenkin….



Viikonloppuna Kangasalan kevätmarkkinoilla

19.5. 2010

Menneisyys ja tulevaisuus

Euroopan Unioni on uusi Neuvostoliitto. Strategioita väännetään, aikaa ja paperia kuluu eikä mikään liikuta apparaattia, vaikka maailma liukuu alta pois.

Kymmenen vuotta sitten unionissa väännettiin asiakirja, jota kutsuttiin Lissabonin strategiaksi. Asetettiin

tavoitteita – lukuja – joiden avulla Euroopasta tulisi maailman kilpailukykyisin osa. No tuliko? Kissin viikset. Tavoitteet olivat varmasti oikeansuuntaisia ja toimenpiteitäkin mietittiin, mutta ei oikein löytynyt tekijöitä. Kukapa näiden perään olisi vahtinut ja vaatinut pönäkkänä toimintaa. Tyydyttiin siihen, että kun asiat on tilastoitu ja arkistoitu, niin kaikki hyvin. Niin oli Neuvostoliitossakin.

Nyt tuo Lissabonin strategia on päivitetty Eurooppa 2020-asiakirjaksi. Jälleen kiinnitetään tärkeisiin asioihin huomiota. Työllisyystavoite 78 prosenttiin, tutkimusmenoihin 4 prosenttia bruttokansantuotteesta, vihreisiin elinkeinoihin lisävirtaa, koulupudokkaat töihin ja köyhyys hallintaan.

Siinäpä sitä uusi Gosplan, kymmenvuotissuunnitelma.

Keskustelimme strategiasta tänään Suuressa valiokunnassa. Mielenkiintoisimman analyysin teki Sitran tuore viestintäjohtaja Teppo Turkki. Luin hänen Etelä-Koreaa käsittelevän kirjansa hiljattain. Turkki kiinnitti huomiota vain yhteen asiaan: maailman talousrakenteen muutokseen. Jo vuosikymmenen ajan on ollut nähtävillä teollisuuden toimialojen muutto Aasiaan, halvimman työvoiman ja edullisten raaka-aineiden ääreen. Tämä virta ei hiljene: päinvastoin, finanssikriisi entisestään kiihdyttää talouskasvun eroja.

Euroopan tulevaisuus näyttääkin olevan entistä enemmän äly- ja palvelukonseptien luomisessa sekä markkinoinnissa. Hyvänä esimerkkinä käy hissiyhtiö Kone: sen tuloksesta suurin osa tulee hisseihin liittyvistä palveluista, ei niiden valmistuksesta ja suunnittelusta.

En todellakaan toivo suomalaisen teollisuuden kuihtumista ja alasajoa.. Päinvastoin: näen niin, että meillä perusteollisuuden osa tulee olemaan muuta Eurooppaa suhteellisesti suurempi. Tämä johtuu ennen muuta luonnonvaroistamme: metsistä ja kaivosteollisuudesta. Ne säilyvät, mutta niiden ansaintamalli muuttuu.

Samasta ilmiöstä on kysymys energiaratkaisun suuresta linjavalinnasta. Jatkoimme eilen viime viikolla keskeytynyttä ydinvoimakeskusteluamme. Omassa puheenvuorossani painotin, että nyt valitaan menneisyyden teollisen rakenteen ja tulevan elinkeinorakenteen väliltä. Ydinsähkön tuottaminen vientiin tuskin voi jatkossa olla suomalaisen elinkeinoelämän lippulaiva. Tai voi se olla, mutta ei erityisen hohdokkaalta pohjalta.

Löydät puheenvuoroni täysistunnosta tästä: Puheenvuoroni eduskunnan ydinvoimakeskustelussa

Hohdokkuudesta puheen ollen: eduskunnan jalkapallojoukkue ei hävinnyt pelin peliä sunnuntaina päättyneessä neljän maan parlamenttiturnauksessa. Sveitsin ja Itävallan kanssa tasurit ja Saksasta voitto. Tosin tämä saldo jätti meidät kirvelevästi kakkosiksi, mutta olemme siihen tyytyväisiä. Voitimme kuitenkin mestarin, Saksan.

Itse sain ensimmäistä kertaa toimia tuon jengin kapteenina. Upea porukka ja hieno henki. Sellaisen haluan myös tulevan Keskustajoukkueen sisälle

10.5. 2010

Kun kauneutta luultiin totuudeksi

Sitra on julkaissut mainion kokoelman ekonomistien hyvin tuoreita kirjoituksia finanssikriisin synnystä ja siitä, mikä nyt muuttuu. Tai pitäisi muuttua, sillä opiksi otettavaa on järkyttävän paljon.

Kirjan nimenä on "Kriisin jälkeen" ja sen kannessa on kuva oksasta - talven jälkinen marto oksa, jonka silmuihin pukkaa vähän vihreää. Jokainen koti- ja ammattipuutarhuri tietää, että yöpakkanen iskee silmun vielä helposti siniseksi – tai kuolleen ruskeaksi. Kevään kelit ovat jäätäviä ja arvoituksellisia.

Kirjassa on julkaistu suomeksi myös nobelisti Paul Krugmanin pitkä arvio siitä, miksi taloustieteilijät saattoivat olla niin väärässä. Hänen mielestään 1930-luvun suuren laman opetukset unohdettiin 80-luvulle tultaessa. Ekonomistit rakastuivat uudelleen ihanteeseen taloudesta, jossa rationaaliset yksilöt ovat vuorovaikutuksessa täydellisillä markkinoilla.

Krugmanin mielestä ekonomistit erehtyivät pitämään vaikuttavalta näyttävän matematiikan kauneutta totuutena. Hänen mielestään "keskeinen syy ammattikunnan vararikkoon oli kiihkeä halu luoda kaikenkattava, älyllisesti elegantti lähestymistapa, joka antoi taloustieteilijöille myös mahdollisuuden briljeerata kyvyillään".

Krugmanin konnia ovat Chicagon koulukunnan taloustieteilijät Milton Friedmanin johdolla. Nämä monetaristit väittivät, että taantumien ehkäisemiseksi julkisen vallan tarvitsee puuttua talouden toimintaan vain hyvin rajoitetusti. Riittää, kun keskuspankit ohjeistetaan pitämään rahamäärän kasvu vakaalla uralla.

Mitä sitten pitäisi tehdä nyt? Krugmanin mielestä on tunnustettava, että keynesiläinen taloustiede on edelleen paras saatavilla oleva kehys taantumien ja lamojen selittämiseen. On tunnustettava, että rahoitusmarkkinat ovat kaukana täydellisestä ja että ne ovat alttiita kummallisille harhakuvitelmille ja mielettömälle laumakäyttäytymiselle.

Jälkiä siivottiin ensin USA:ssa ja nyt Euroopassa. Yksi yhteinen nimittäjä löytyy molemmista: huono pankki- ja rahoitusalan sääntely.

Päivän uutinen on tietenkin se, että EU-johtajat pääsivät yöllä sopimukseen velkakuplan kriisitoimista. Käytössä on järeät aseet, jolla yhteisvastuun hinnaksi määritellään yhdessä IMF:n kanssa jopa 750 miljardia euroa. Tämä vakuutus näytti aamulla riittävän ainakin Aasian markkinavoimille – tässä vaiheessa. Akuutti kriisi lienee torjuttu.

Paljon ei jää politiikalle vaihtoehtoja, kun tilanne vyöryy päälle. Syksyllä 2008 teimme Suomen eduskunnassa silloin paljon kritisoidun päätöksen varautua tukemaan kotimaista pankkisektoria jopa 50 miljardilla eurolla. Finanssikriisin ensimmäinen aalto löi läpi Lehman Brothers –pankin kaaduttua. Summaa ei koskaan jouduttu käyttämään, ei senttiäkään mutta tämä keynesiläinen taantumavakuutus tarvittiin monetarismin konkurssissa. Parhaimmillaan tästä samasta on kysymys nyt eurooppalaisella tasolla. Tosin olemme jo sopineet – emme vielä hyväksyneet – että Kreikan velkaa tuetaan 110 miljardin erillispaketilla. Se on ihan tosirahaa, ei pelkkää vakuutusta ja varautumista.

Eurooppa ei kestä toista finanssikriisiä. Tämä tulipalo on ensin sammutettava. Samalla on luotava menetelmät yhteisiksi talouden sääntelykeinoiksi ja tavaksi, jolla kerätään puskureita rahoituskriisien varalle. Olen hyvin tyytyväinen siihen, että EU-valtiovarainministerit julistavat nyt yhteistä budjettikuria ja tarkkailua. Olen tyytyväinen siihen, että paperissa lukee selvitettävien kohdalla: maailmanlaajuinen rahasiirtoihin kohdistuva maksu.

Kriisin kautta eteenpäin. Se näyttää olevan tahti EU:ssa.

On aivan pakko muistella 16 vuoden takaisia EU-liitoskeskustelun sävyjä. Voi sitä onnea ja turvallisuutta, mitä meille luvattiin! Aivan kuin Maastrichtin sopimusta ei olisi koskaan allekirjoitettukaan – eikä askelmerkkejä talous- ja rahaliittoon olisi aseteltukaan. Halvempaa ruokaa ja turvaa Venäjän uhkaa vastaan. Siinä eurointoilijoiden viesti Suomelle.

Tässä sitä ollaan. En aio ryhtyä EU-vastustajaksi mutta perusihmettelyni säilytän. Soppa syödään myös Suomessa yhdessä, vaikka minä olen ollut tässä keitossa vain sattumana.

2.5. 2010

Aatteellinen uskonpuhdistus

Kuluneella viikolla Kokoomus julkisti Suomen kalleimman värikartan. Kalliiksi se tuli siksi, että näitä porvarivihreyden sävyjä piti näyttää koko sivun ilmoituksin kaikissa Suomen sanomalehdissä. Uusi kokkari-hauskuus syntyykin rahaa säästämättä mutta sisällöstä tinkien. Onneksi kunnon porvarilla on aina maksukykyisiä arvovalintavaikuttajia ystävinään.

Nyt opimme, että sininenkin on vihreää. Opimme myös sen, että Kokoomus on ensimmäinen todellinen markkinaliberaali puolue. Enää ei ole ideologioille tarvetta: kokoomuksessa toimii politiikan tilaaja-tuottaja –malli. Hei, hyllyltämme löytyy hurjasti ydinvoimaa, uutta ulkopolitiikkaa, sotilaallista liittoutumista ja rahavetoista hyvinvointipolitiikkaa. Ja jos on tarvetta, niin varsin edullisesti lähtee myös maahanmuuttovastaista puheenvuoroa ja pääomahenkistä verokiilan kavennusta.

Sinällään hyvin tehtyä mainontaa. Mutta montako pakkelointia ja kauneusleikkausta ontto sisältö kestää? Kuka puolueista haluaa oikeasti olla politiikan Joan Collins? Kokoomus on tyrkyllä.

Keskustan puheenjohtajakierroksella olen oivaltanut ainakin sen, että suomalaisilla on kasvava arvojen ja aatteen nälkä. Kun ajat ovat vaikeat, palataan perusarvojen äärelle. Suomalaisille niitä edustavat edelleen työ, luottamus toisiin, keskinäinen kunnioitus ja oikeudenmukaisuuden toteutumisen tahto.

Vaatii nöyryyttä myöntää, että kaikki ei ole näiltä osin kunnossa, ei ollenkaan. Työn tulevaisuus ja jatkuvuus on epävarmaa – varmaa näyttää olevan vain jatkuva muutos. Työpaikoilla on ongelmia, joita määrittää huono johtajuus ja keskinäisen kunnioituksen puute. Liian moni syrjäytyy, tulee kiusatuksi ja ahdistuu. Suomalaisella työpaikalla ei enää ole aina kovin hauskaa olla.

Meillä Keskustassa on alusta saakka ollut ideologiana vähäväkisten puolustus. Se on tarkoittanut erityisesti niitä, joilla ei ole omaa "työväenpuoluetta" tai rahamaailmaa tukenaan. Tähän ryhmään kuuluu suurin osa suomalaisista tänäänkin: nuoret, opiskelijat, vanhukset, kotityön tekijät, pienyrittäjät, määräaikaiset. On selvää, että tuloerojen kasvaessa ja mahdollisuuksien tasa-arvon heikentyessä erityisesti näissä ryhmissä pohditaan aatteen syvyyttä ja todellisuutta.

Siksi meilläkin aate tarvitsee uskonpuhdistuksen, reformin. On aloitettava itsestämme. Emme voi jatkaa sisäisten haavojen peittelyä laastarilla. Asiat on puhuttava auki ja mentävä eteenpäin.

Vastuullinen Keskusta on uudistuva ja uudistava yhteisö. Jokaisen toiminnassamme mukana olevan on ensi hetkestä saakka päästävä vaikuttamaan. Puolueen kaikilta tasoilta on purettava kokemuksen mystifiointi. Toimintaa on ohjattava avoimen keskustelun ja asiantuntijuuden kautta. Tämä on arkipäivää parhaissa työyhteisöissä – miksi se ei voisi olla sitä myös politiikassa ja kansalaistoiminnassa.

Edistyksen lippu odottaa kantajaansa.

26.4. 2010

Huutoja ja kuiskauksia

Keskustan puheenjohtajakierros lähestyy puoliväliään. Paitsi, että olemme kiertäneet piirien kokouksia, toritapahtumia ja tupailtoja, on puolue kehittänyt oman ehdokastenttinsä. Noin kahdellekymmenelle paikkakunnalle viedään kiertue, jossa marssijärjestys on suurin piirtein samanlainen.

Ensin maakunnan sanomalehden päätoimittaja parinaan kollega tai paikallinen huippupoliitikko grillaa meistä hetken persoonallisuutta. Tässä kohtaa olen saanut vastata niinkin syvälle luotaaviin kysymyksiin kuin: "kumpi on kauniimpi kana, vai keskustan jäsen?" tai että "tulisinko toimeen ihmisen kanssa, joka valitaan Keskustan puoluesihteeriksi?". Oikeaa vastausta ei ole, sillä kysymykseen ei odotetakaan järkevää vastausta. Käytössä on häkellyttämisen taktiikka: meneekö jauhot suihin ja polvet taikinaksi.

Mittauksen kohteena on siis kandidaatin nokkeluus. Tässä vedettäneen yhteyksiä paineensiedon ja mediamiellyttämisen välimaastossa.

On ollut melko hupaisaa lukea paikalla olleiden toimittajien revityksiä näistä sinällään typeristä lohkaisuista. Kun kana on lähes yhtä kaunis kuin Keskustan jäsen, on saavutettu poliittisen tenttivastauksen ja sitä seuraavan journalismin älyllinen kliimaksi. Kyllä tällä nyt varmaan kansanvalta vahvistuu.

Tämän jälkeen ohjelmassa seuraa inkvisitio-osuus. Käymme läpi aiheet kasvusta kuntapolitiikan kautta Nato-jäsenyyteen. Joskus harvoin pääsemme pohtimaan semmoistakin ominaisuutta kuin ehdokkaan arvomaailmaa, mistä ehdokas itse arvelee sielunsa koostuvan. Tämä taasen uutisoidaan yleensä siten, että kepu-ehdokkaat vaikuttavat tylsistyttävän samanlaisilta ja sitä paitsi kolme neljästä hölkkää tai oikein juoksee. Ja Paavo löhöää stressittömänä sohvallaan.

Kasvupolitiikka tai kuntien ongelmat kuittaantuvat sillä median huomiolla, että kellään ei ollut taaskaan rohkeutta sanoa mitään. Itse sain tänään virtuaalisen tukistuksen siitä, että en Lappeenrannassa "uskaltanut" sanoa verojen muutoksesta prosentin prosenttia. Ei ollut rohkeuden uupelosta kyse. Tein selväksi sen, että tenttaaja Jarmo Hyytiäinen, Suomen Yrittäjien viestintäpäällikkö, oli enemmän kuin selvästi liikkeellä vain työnantajansa asialla. En halunnut lyödä pöytään yhtä yrittäjiä miellyttävää lukua, kun veropolitiikassa on aina suuremmasta kokonaisuudesta kysymys.

Tämän huomion sentään Hesari kirjasi edukseni. Muutoin puhun liikaa jalkapallovertauksin, joita kuulemma "kukaan ei ymmärrä". No, eihän se välttämättä ole vikani, jos Hesari ei ymmärrä.

Loppuosa tentistä pyhitetään yleensä yleisökysymyksille. Ne olisivat tentin suola, ellei niitä osoitettaisi aina kaikille. Selkeämmin rajauksin ja rajoitetuimmin vastauksin päästäisiin ytimeen.

Tämä formaatti junnataan läpi kaikkialla. Voi olla, että tästä tulee vielä kansainvälinen myyntiartikkeli, jolla puolueen talous pannaan kuntoon. Yritys sellaiseksi on myös tekstiviestiäänestys, jossa kahden euron hintaan voi toteuttaa demokratiaa keskusta.fi -sivuilla.

Seitsemän viikkoa jäljellä. Tätä pitäisi nyt vähän kehittää. Keskustanuoret ovat ehdottaneet kansainvälistä tenttiä, kielillä puhumista. Ehdottomasti, tämä on toteutettava. Nyt pitää vaan löytää englantia tai peräti ruotsia puhuva päätoimittaja suorittamaan kyselyjä. And indeed, please no chicken-talk anymore…

Ulkopolitiikasta ja turvallisuudesta pääsemme puhumaan erikseen. Se, mitä oikeasti olen jäänyt kaipaamaan on kunnon arvokeskustelu. Lappeenrannan puoluevaltuuskunnan kokouksessakin kävi selväksi, että kenttä janoaa nyt aatetta ja arvoja. Kun ajat ovat vaikeat, palataan perusasioiden pariin. Keskustassa niitä ovat edistys, ekologia, vastuullisuus ja oikeudenmukaisuus. Unohtamatta sitä kuuluisaa köyhän asiaa, josta kaikki puhuvat mutta harva on pohtinut mitä sillä oikeasti nykymaailmassa tarkoittaa.

Esitykseni on: palataan perustaan. Kaivakaa tentaattorit meistä esiin se, mitä me olemme ja mistä meidät on tehty! Valmiiksi opeteltujen vastausten ja taitavien kaarrosten takaa etsikää meistä ihminen!

Arvopohjamme on sittenkin tärkein perusta, jolla minä valintani tekisin. Asioita voi oppia, mielipiteitään voi muokata ja muodostaa mutta tiukan paikan tullen arvot määräävät käyttäytymisemme.

Ja uskokaa: niitä tiukkoja paikkoja on politiikan huipulla useasti.

17.04.2010

Kierrän ympäri maan

Istun ikkunan ääressä torniolaisessa matkustajakodissa ja tuijotan Ruotsin suuntaan. Sataa lunta, räntää oikeastaan, poliisi on partioajossa, sireenin ääni etenee kuten lukion fyssan kirjassa opetettiin, Dopplerin ilmiönä. En erota äänestä onko virkavalta suomalainen vaiko ruotsalainen. Ehkä joku saa hetken kuluttua maksullista liikennevalistusta.

Tulin tänne juuri Ylivieskasta, Pohjois-Pohjanmaan Keskustan piirikokouksesta. Ajoimme rantoja ja jokilaaksoja hivellen, läpi paikkojen, jossa en koskaan ollut käynyt. Uhkarohkea retkemme (vain kelirikkomielessä) vei meidät kääntymään aina Pyhäjoen Hanhikivelle saakka, meren ääreen. Paikkahan tunnetaan kahdesta asiasta: Pähkinäsaaren rauhan pohjoisesta rajakivestä ja suunnitellusta Fennovoiman ydinvoimalasta. Hötö vesijättömaa ei vaikuttanut erityisen hohdokkaalta sijoituspaikalta niinkin riskirakennukselle kuin uraanimylly on.

Toinenkin ydintarjokas ohitettiin läheltä. Simon Karsikko kummitteli kääntyvien teiden nimikylteissä.

Olen luullut tuntevani tämän maan ja sen ihmisten paikallisia piirteitä, mutta minulla on vielä paljon paljon opittavaa. Ylivieskan piirikokouksen kuhiseva puoluehenki oli ylivertainen - olin pohjalaisen keskustalaisuuden iloisessa ja rakastettavassa ytimessä. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja kannustettiin vahvaan kampanjaan. Olen siitä ylpeä, otettu ja tyytyväinen - olenhan kuitenkin pitänyt vahvasti esillä kipeää sisäisen uudistumisen ja "nurkkien siivoamisen" asiaa. Tämä koetaan nyt tärkeänä ja yhteisenä maan eri osissa. Enää en ole saanut palautetta "puolueen hajottamisesta", päinvastoin.

Ylivieskan pj-paneelissa meillä ehdokkailla oli entisestään vahvistunut hyvä keskinäinen henki. Eroja näkemyksissämme tulee esiin, ja niin kuuluukin. Ehkä yhden voi nostaa pohdittavaksi: katsommeko tulevaan menneen kautta vai edessä olevaa tavoitetta hahmotellen.

Ilman historian tuntemusta ei voi rakentaa eteenpäin. Mutta poliitikon on aina uskallettava mennä askelta pidemmälle muita - ja hiukan aikaisemmin. Peesailuun ei oikein ole varaakaan, sillä tämä 2010-luku tulee olemaan suurten muutosten vuosikymmen.

Rohkeudelle on tilausta. Jotenkin olen itse tykästynyt kiinalaisen sananlaskun sanomaan siitä, että suurimmat harha-askeleet otetaan aina paikoillaan seisten.

Jaa niin, tottahan Ylivieskassa äänestettiin. Tapa oli kyllä mahdollisimman huono, julkinen kädennosto. Useimmat eivät äänestänet ollenkaan. Sain jotain neljä ääntä - muut enemmän. En usko, että totuus oli tässä kaurapuurossa...

Huomenna Rovaniemelle. Tässä huoneessa yöpyvät hostelin isännän mukaan Weepin Willowsin svedupojat keikkamatkoillaan Suomessa. Vähän samanlainen Timo Kaunisto on tour -fiilis on tässä itselläkin. Alan pahaenteisesti pitää tästä. Se taitaa olla muuten perusedellytys Keskustan johtotehtäviin. Meitä on nimittäin paljon - ja joka puolella maata!

10.4. 2010

Taasko meitä viedään narussa?

Kun päätöstä TVO:n ydinvoimalaluvasta Olkiluotoon tehtiin keväällä 2002, esitti eduskunnan talousvaliokunta neljä pontta. Ne sisältävät niin sanotun risupaketin ytimen.

Valiokunnan mukana eduskunta edellytti, että hallitus ryhtyisi pikaisiin toimiin kivihiilen käytön rajoittamiseksi. Edelleen tuli nopeuttaa tiukan energiansäästöohjelman toteuttamista ja säätää säästölle yleislaki, jolla olisi muutettu myös energiaverotusta säästöä tukemaan. Uusiutuvan energian tutkimusta ja käyttöönottoa piti tuettaman, jotta samalla voitaisiin edistää biomassan käyttöä veropolitiikan, investointitukien, teknologian edistämistukien ja metsätalouden varojen lisäämisellä.

Vielä piti edistää uusiutuvalla energialla tuotetun sähkön pääsyä jakeluverkkoon vihreän sertifikaatin tai vastaavilla järjestelmillä.

Jos on hyväsydäminen ja yleishumaani ihminen (kuten olen), niin voi käsitteitä vähän venyttäen sanoa, että näistä eduskunnan edellytyksistä on toteutunut uusiutuvan energian tutkimuksen ja kehittämisen osio. Mutta niin se olisi toteutunut muutoinkin, sillä uusiutuvien tutkimus ja kehittäminen on maailman nopeimmin kasvava toimiala.

Nyt päätämme jälleen ydinvoiman lisärakentamisesta. Sama meno jatkuu: nyt teollisuus lupaa miljardi-investoinnit uusiutuvaan energiaan, kunhan nyt vain saadaan kolme suurta uraanimyllyä ensin. Katettahan tälle vekselille ei anneta, mutta eipä niitä ole ennenkään kyselty, kun kysymyksessä on Suomen suurteollisuuden kokonaisetu. Vai oliko se lakitekstiin muotoiltu yhteiskunnan kokonaisetuna, yhtä kaikki.

Sähkön käytön ennuste ei tue suomalaisen lisäydinvoiman rakentamista. Siksi ennuste pitääkin muuttaa. Teollisuuden "päivittäjät" ovatkin ahkerasti liikkeellä. Työvoima- ja elinkeinoministeriössä riehuu terawattien taistelu. Kun vielä viime joulukuussa, varsin väljin perustein arveltiin, että sähkön kulutus ei 15 vuoden periodilla juurikaan kasva, niin nyt käyrää piirustellaan jyrkemmäksi. Tuosta eduskunnan edellyttämästä säästöohjelmasta ei taida olla jäljellä enää edes sitä kuuluisaa pistoa omatunnon pimeässä nurkassa.

Atomin halkaisijat puhuvat mielellään työpaikoista. Yksi atomivoimala työllistää noin 300 suomalaista. Rakentamisajalla töissä käy hyvinkin 4000 tekijää, mutta Olkiluodon työmaa on hyvin paljastava. Työvoima on 85-prosenttisesti muualta Euroopasta.

Saksassa uusiutuvan energian piiriin on syntynyt 280000 uutta työpaikkaa kymmenessä vuodessa. Se on yhtä paljon kuin koko Suomen informaatioteknologian alalla yhteensä. On perusteltua arvioida, että Suomessa voisi syntyä 40.000 työpaikkaa pelkästään energian tuotantoon ja toinen mokoma sen ympärillä kasvavaan teollisuuteen.

Tätä minä sanoisin hallituksi rakennemuutokseksi.

Eduskunnan energiavaihtoehdot-seminaarissa käytin havaintovälineenä Duplo-palikoita. Joskus ei rautalangasta vääntäminen riitä. Eri väriset palikat kuvaavat energiantuottotapoja ja koko palikkapylväs kulutusarviota. Tarpeettomiksi jäi punaisia palikoita, jotka kuvaavat ydinvoimaa.

3.4. 2010

Pommittaja

Moskovan metroon tehdyn tuhoisan itsemurhaiskun toinen pomminkantaja oli 17-vuotias nuori nainen. Hänen miehensä oli aiemmin viime vuonna surmattu kapinallisia / terroristeja vastaan tehdyssä Venäjän turvallisuuspalvelun sotilaiden iskussa.

Kosto motivoi. Oikeastaan näin pääsiäisen aikaan pitäisi kysyä, eikö anteeksiantaminen ja anteeksisaaminen ole suurempi elämän voiman lähde?

Tällä en halua asettua minkään osapuolen tueksi tai taakaksi. Kysyn vain, loppuvatko sodat sotimalla ja terrori tappamalla lisää? Tuskin.

Sanotaan, että sivulliset kärsivät aina. Kyllä, mutta mikä tekee meistä sivullisia. Emme voi käpertyä vain oman hiljaisuutemme ympärille ja kuvitella, että ongelmat menevät ohi.

Jotakin tällaista voi aistia kiihtyneestä maahanmuuttokeskustelusta. Olen professori Laura Kolben tavoin huolissani epäterveen nationalismin paluusta, sinivalkoisesta Suomi-hössötyksestä, jossa muutosta torjutaan sulkemalla silmät – ja kuvitteelliset rajat. Todellakin: 60-lukulainen universalismi ja yleishumaani ajattelu on saanut antaa tilaa omakohtaiselle materialismille ja aggressiiviselle konservatiivisuudelle.

Kolbe kirjoittaa Verkkoapilan kolumnissaan siitäkin, kuinka monikulttuurisuuden käsitekin karsinoi ajattelua. Hänen mukaansa " löysän monikulttuurisuuspuheen sijaan kaipaan ymmärrystä ihmisenä olemisesta. Se nimittäin on yllättävän samanlaista kaikkialla maailmassa. Me rakastamme, perustamme perheitä, teemme työtä ja toteutamme itseämme suurin piirtein samantyyppisesti joka maassa. Koemme samanlaisia tunteita, nauramme ja suremme yhdenlaisen rytmin mukaan."

Jos jatkamme liukua kohti asenteiltaan vihamielisempää Suomea, on siinäkin sisäisen pommin ainekset. Tämä pitäisi nähdä turvapaikkakeskustelujen ja kiintiöpakolaismäärien pohdintojen taakse.

Pommittaja on liikkeellä politiikan sisälläkin. Arto Merisalo sanoo tänään, että hänellä on nauhoitus sadoista keskusteluista poliitikkojen kanssa.

Nova-Groupin tutkinnat ja kytkennät ovat luku sinällään. Ne ulottuivat kiertotietä myös Varsinais-Suomen liittoon, jonka valtuuston puheenjohtaja olen. Hallituksen puheenjohtajaan Ilkka Kanervaan kohdistuva tutkinta on herättänyt kiinnostuksen maakuntakaavaan vaikuttamisesta.

Julkisuudessa esillä ollut Loimaan Niittukulman kaavoitus on ollut kyllä kiinni kokonaan muusta kuin Kanervan tai kokoomuksen aktiivisuudesta. Päinvastoin, maakunnan Turku-voimat – kokoomuksen ja demarien enemmistö – ovat olleet innokkaasti ohjaamassa kaupparakentamisen vähäisiäkin mahdollisuuksia Turun seudulle. Mahdollistavaa kaavalinjaa on herätellyt lähinnä oma ryhmäni – ja saanut siihen maakunnan muiden ryhmien poliitikkoja satunnaisesti mukaan.

Kysymys ei ole keskustalaisesta rakkaudesta kaupan keskittämiseen. Kysymys on periaatteesta: onko kaavavalta kunnilla – kuten laki sanoo – vai valtakunnallisilla alueiden käyttötavoitteilla, kuten asuntoministeri Vapaavuori ajattelee. Ilmastonmuutoksen torjuminen on tässä vain käyttökelpoinen tekosyy, politiikan hyödyllinen idiootti.

Mutta kuka on kevään 2007 hallitusneuvottelujen hyödyllinen idiootti? Sellainen taitaa istua tässä kirjoittamassa. Sillä aikaa kun minä kiikutin kansalta saamaani valtakirjaa tarkastettavaksi eduskuntaan, istuivat veljet Jarmo Korhonen ja Arto Merisalo jo laatimassa hallitusohjelmaa ja ministerilistaa.

Toki minäkin pääsin viikkoja myöhemmin puoluevaltuuskunnassa antamaan yksimielisen tukeni uudelle hallitukselle ja sen programmille. Mutta silloin siihen liittyi jo klassinen sanapari, jota on vaikea ohittaa.

Sehän kuuluu, että: on sovittu.

29.3.2010

Mallien taistelu

Olen ollut viikon mittaan tien päällä. Vaasa, Rauma, Ruokolahti, Orimattila, koti-Laitilassakin ja vielä Karstulassa ja Jyväskylässä. Suomi on suuri maa ja ainakin täältä länsirannikon vinkkelistä heikosti saavutettavissa. Autoilu on pakko ottaa harrasteeksi.

Sen huomaa, että Suomi on asutettu vesireittejä pitkin. Erityisesti sen huomaa Itä-Suomessa, jossa kokonaiset kunnat voivat olla reunoiltaan aivan eri tavalla suuntautuneita, nyt kun sitä kuntayhteistyön kumppania etsitään. Tämä ei olekaan mikään kirjoituspöydällä tehtävä karttaharjoitus, tämä Paras-hanke. Käytäntö sen osoittaa, mihin mistäkin kannattaa lähteä palvelun perässä.

Kuntien palvelujen tehostamisen tarve ei enää ole mikään kiistelyn aihe. Se on varmasti Paras-hankkeen suurin saavutus, toistaiseksi. Ymmärrys haasteen suuruudesta – nyt kun ikäännymme Euroopan ennätysvauhtia – on käynyt selväksi. Sekin on käynyt ilmeiseksi, että terveydenhoidon järjestämisen suhteen on tehtävä eniten.

Ratkaisumalleja alkaa olla ylikyllästymiseen asti. Saatais toimeks vaa. On maakuntamallia, piirimallia, Risikon mallia ja vielä omia malleja. Ja sitten on ajatus kansallisesta Terveysrahastosta. Siinä lyötäisiin valtion, kuntien ja Kelan rahat yhteen. Se on mallin konkretia. Itse asia eli terveydenhoito tapahtuisi valtakunnallisen tilaaja-tuottaja – mallin perustalta. Jokainen suomalainen tulisi rahastoon vakuutetuksi. Kun on palvelun tarvetta, kunta tilaa ja Terveysrahasto tuottaa. Tai paremminkin: tuotattaa.

Ajatuksessa on puhtia ainakin sikäli, että palvelun tarvitsija voisi valita tarjokkaista sopivamman. Ainakin teoriassa malli myös vähentäisi "osaoptimointia" eli siis nurkkakuntaisuutta paikallistasolla. Ja vielä se antaisi eväitä purkaa tietojärjestelmähässäköitä, joiden viidakko nyt tehokkaasti hidastaa alan tuottavuuden kehittämistä.

Itse mietin toimivinta ratkaisua. Keskusteluani nyt sekä kuntapäättäjien että hallintolääkärien kanssa olen tullut vähän siihen harkintaan, että yhtä ainoaa ja oikeaa mallia ei taida olla. Kaikki tunnustavat tietojärjestelmien sekavuuden ja kuntien vaikeudet katsoa asioita isommasta oksanreiästä. Yhtä lailla pidetään hankalana toteuttaa yhdessä putkessa olevaa sapluunaa.

Mennään kohti – tai oikeastaan jatketaan kohti – toiminnallista sekamallia. Sen ei pidä tarkoittaa sekasotkua. Tahto ratkaisee, mutta löytyykö sitä oikeasti?

Rauman kunnallisjärjestön vieraana 22.3.2010

Laitilassa Varsinais-Suomen Keskustapiirin kevätkokous 26.3.2010

Karstulassa keskustatapahtuman keilailuturnaus 27.3.2010

 

20.3. 2010

Kasvua luvassa?

Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos avasi kevään talousennusteiden sarjan. Pasi Holmin ja kumppaneiden valistunut arvaus on, että taloutemme kasvaa tänä vuonna reilut kolme prosenttia. Siitä huolimatta, että ahtaajien ahneus niisti kaikilta pari kymmenystä.

Ensi viikolla numerot iskee tiskiin Suomen Pankki, taitaa parilta pankiltakin tulla lukuja. Annas kattoo. Komeita lukuja sinällään. Ja tarpeellisia, sillä romahduksen jäljiltä riittää kirittävää. Viime vuosikymmenelläkin – niiden lihavien vuosien aikana – tuommoisia ennusteita olisi pidetty arvossa.

Lukuja vain himmentää se, että kun ensin putoaa 50 prosenttia, niin pitää kiriä 100 prosenttia että on takaisin lähtöruudussa. Meitä ahdistaa sekin, että euroalueen maista vientimme ja sitä kautta bruttokansantuotteemme putosi vuodessa eniten, liki kahdeksan prosenttia. Olemme siis todella takamatkalla.

Toisaalta jos imua riittää markkinoilla, niin viennin vipu kyllä sinkauttaa meitä eteenpäin. Tuossa viikolla vain jäi mieleeni eräs kirjoitus, nykyään Shanghaissa vaikuttavan Dan Steinbeckin analyysi. Hän arvioi, että kun finanssikriisin jälkeinen pöly tästä laskeutuu, niin maailma ei enää ole entisensä. Talouden voimanpesä on siirtynyt lopullisesti Aasiaan – Kiinan ja Korean seutuville – ja etenkin Amerikka nilkuttaa vaivoissaan. Ja mihin? Ehkä kohti lopullista hajoamistaan, kuten John Galtung ennusti reilun kymmenen vuotta sitten.

Eikä Euroopallakaan kehumista ole. Unionin pöydillä oleva uusi kasvustrategia eli 2020-paperi saa kyllä vielä paljon skarpata tullakseen lihaksi. Minun silmissäni se vaikuttaa lähinnä vihreän kuorrutuksen saaneelta Lissabonin strategian toisinnolta (vuodelta 2000), jonka tavoitteet jäivät toteuttamatta lähes kaikissa EU-maissa. Mallioppilas Suomi sentään panosti 4 prosenttia tuotteestaan innovaatioihin ja tutkimukseen. Ja tässä ankarasti meihin iskeneessä lamassako sitten oli tuo kaunis kiitos?

Kasvuun siis uskomme. Ja luotamme. Mutta mitataanko ja arvotetaanko kasvu oikein? Ehkä puhtaan talouden näkökulmasta, mutta ympäristö- ja laatutavoitteet jäävät yleensä näiden mittareiden varjoon tai kokonaan ulkopuolelle. Ei olisi pahitteeksi tehdä aina varjoanalyysi kasvun kestävyydestä. Ainakin yrittää, sillä helppoja laskelmia ei ole.

Kasvuun uskoo myös Björn Wahlroos Suomen Kuvalehdessä. Otsikoihin on jo noussut Nallen vaatimus kehitysavun leikkaamisesta.

Huono ja elitistinen idea. Kehitysyhteistyö ja siihen uhratut varat pitäisi nähdä eräänlaisena "kasvualoitteena". Ongelmia on, mutta esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjuntaan sisältyvä uuden teknologian siirto tai vaikkapa metsäkadon torjuntaan liittyvä tietotaito voidaan kaikkia nähdä myös lähettäjämaan panostuksena uusiin markkinoihin. Tyhjästähän se kasvupotentiaali ei synny vaan vaatii alkupanosta. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Muistaa sopii, että kansainvälisen luokituksen mukaan vahvat talouskasvun maat Kiina ja Brasiliakin ovat edelleen kehitysmaita.

EU-strategiakin (se 2020) voisi nojata enemmän kehitysyhteistyölle. Vanhalla Euroopalla on sitä paitsi vielä jonkin verran kunniavelkaakin maksettavana juuri Afrikalle, joka tietenkin luontaisesti on lähin kohde.

Kuvioihin muuten kuuluu, että mitä Nalle ja Elinkeinoelämän Keskusliitto edellä, sitä Kokoomus perässä. Jään odottamaan Kataisen oppositioäänen eli Zyssen avausta tällä saralla.

Kokoomus ajaa muutenkin taitavasti kahdella politiikalla, hallituksen ja opposition. Ben Z. (kok.) (hei, en minäkään muista kuinka se vaikea sukunimi kirjoitetaan oikein) on maahanmuuttokriittinen. No, vastineeksi A. Stubb (kok.) on aloitteellinen. Hän haluaa monikulttuurisen Suomen. Kaikkea mukavaa taas kaikille.

Ministeri Suvi Lindenillä kahden rattaan taktiikka hipoo kliimaksia. Eilen mediamaksu, tänään budjettirahoitus. Lopulta edessä oli nolo pako eduskunnan kyselytunnilta.

Sana ministeri tarkoittaa palvelijaa. Ketähän tämä Yle-harjoitus mahtoi palvella?

14.3. 2010

Korva herkkänä

Talvi ei tahdo lähteä kulumallakaan. Maaliskuu kääntyy loppupuoliskolleen eikä edes kevätauringon voima riitä lämmittämään päiväkeliä plussan puolelle.

Vielä ei ole aika yhtyä niihin, jotka syyttävät kansainvälistä ilmastopaneelia (IPCC) vilpistä. Ilmastonmuutosta ei ole peruutettu, tieteen sähläyksistä huolimatta. Tosin edessämme voi olla taas lumitalvien jakso – ainakin muuan pitkän tähtäimen amerikkalaisennuste niin väittää. Nautimme niistä, jos kohdalle osuvat. Lumikolateollisuutemme kiittää uudesta mahdollisuudesta.

Viikon anti? Politiikassa on politiikan makua. Keskiviikkona Keskusta yllätti. Tai pitääkö sanoa, että presidentin valtaoikeusasialla julkisuuteen asialla tulleet Vanhanen ja Kalli yllättivät. Itse en Keskustan kannanmuutoksesta tiennyt sanan puolikastakaan. No, enhän ole tätä asiaa ollut puolustamassa kuin ulkoasiain- ja suuressa valiokunnassa. Mitäpä niistä, parlamentaarisista ulottuvuuksista.

Kuten esimerkiksi siitä, miten presidentti jatkossa käyttää valtaansa. Keskustan kanta on siis juuri nyt, että ei tarvitse hirveästi nykykäytäntöä muuttaa. Asiaa valmistellut Taxellin komitea oli vielä hetki sitten eri mieltä – ja niin mekin. Jostakin palasi vahvan presidentin kaipaus, kekkosikävä.

Mikäpäs siinä. Irtisanoutuminen parlamentaaristen komiteoiden työskentelystä sai kuitenkin seuraavana päivänä jatko-osan. Ministeri Linden ilmoitti, että hän ei muuten vie Yle-lakia eteenpäin. Veitsen kierto haavassa jatkui lisäyksellä, että Linden (ja kokoomus) kannattavat mediamaksun sijasta budjettirahoitusta. Se on oikeudenmukaisempi tapa, kuulemma.

Samaan ryöppyyn Linden vielä niisti ministeri Hyssälän siitä, ettei hänen ministeriössään ollut muka löydetty mallia, jolla mediamaksua loivennettaisiin sosiaalisin perustein. Puppua isolla Peellä! Korvat heiluvat Lindenillä vieläkin.

Muistissa ovat kokoomuspoikien venkoilut meille kepulaisille siitä, että etsikää te nuo Yle-maksun kohtuullistamisen tavat. Meitähän asia ei liikuta.

Torstaina liikutti. Lindenin ja kokoomuksen ministeriryhmän tavasta hoitaa Yle-asia tuli pölhöpopulismin taidonnäyte.

Ei tässä mistään tavasta hoitaa Ylen rahoitus kyse ollut. Syynä olivat 1. kuittaus meille valtaoikeushairahduksesta ja 2. Ylen kilpailijoiden aktiivinen kuuleminen yhtiön aseman ja valvonnan tulevaisuudesta.

Asiaa ei pidä nyt jättää kesken. Ei tämä voi odottaa vaaleja ja seuraavia hallitusneuvottelijoita. Ylen toimintaa on ehdottomasti edelleen järkeistettävä ja sen julkisen palvelun tehtäväkenttää täsmennettävä. Silti tämä Lindenin heitteillejättö syöksee Ylen hallitsemattomaan kriisiin. Taitamatonta toimintaa. Tässä on nyt eduskuntaryhmien laajasti otettava aloite käsiinsä. Nopeasti.

Eikä siinä vielä kaikki. Päätös ydinvoimalaluvituksesta lähestyy hallitusta ja eduskuntaa. Ministeri Pekkarinen valmistautuu esittelemään asian 8.4.

Sattumoisin eduskunnan ydinvoimakriittisten verkosto järjestää samana päivänä seminaarin. Aiheenamme on Suomen energiatuotannon tulevaisuuden vaihtoehdot. Nykykeskustelussamme vaihtoehtoja ei ole. Paitsi siitä, montako 1600 megan ydinsähkömyllyä tarvitaan.

Yleisradion asema ja kaupalliset kilpailijat. Ydinvoima vastaan hajautetun tuotannon kilpailijat. Vaalirahoitus ja suuret yhteiskunnalliset päätökset. Taitaa Kokoomus kuunnella nyt Korva herkkänä.

6.3. 2010

Kuudes aalto

Biologien mukaan menossa on kuudes aalto. Kysymys on lajien häviämisestä, elämän muuttumisesta.

Sen edellisen aiheutti 65 miljoonaa vuotta sitten maahan osunut asteroidi. Tämän nykyisen aiheutamme sinä ja minä. Biodiversiteetti eli lajien moninaisuus on heikkenemässä ihmisen toimien vaikutuksesta siinä määrin, että ekosysteemien toiminta on vakavasti häiriintymässä.

Tällä kertaa kysymys ei ole samanlaisesta silmänräpäyksestä kuin liitukauden lopulla. Totta puhuen, vei se silloinkin useamman vuotta, mutta nyt ihmistoiminta niistää lajeilta elinpaikkoja ja yleinen kemikalisaatio kaventaa lisääntymismahdollisuuksia vähin erin. Tai no, näin ainakin maailmalla ja meilläkin tiedemiesten/naisten enemmistö ajattelee sekä kirjoittaa.

Siksi meillä Suomessakin höösätään niin paljon uusista suojelualueista. Meitä velvoittavat – paitsi oma vihertävä omatuntomme – kansainväliset sopimukset. Olemme sitoutuneet YK:n johdolla käytyihin osapuolijuttuihin (näitä COP-jotain nimihirviöitä). Erityistä huolta kannamme metsäluonnon köyhtymisestä (mustikka on häviämässä, esimerkiksi, syynä avohakkuut) ja maatalouden ahdistamista erityisbiotoopeista (niityt, kosteikot).

Äkkiseltään tuntuu siltä, että ei ole helppoa olla maan- tai metsänomistaja tämän ropleeman alla. Nyt kun Lappi on jo suojeltu (ei kuulemma riitä), pitää edetä etelämmäksi. Metsiemme biodiversiteetti on täällä ihan erilainen.

Tämähän on otettu sikses vakavasti. Erityisesti uskomme määräaikaiseen, vapaaehtoispohjaiseen suojeluun, jota METSO-ohjelmat toteuttavat. Niihin on varattu yhteiskunnan rahaakin ihan mukavasti ja se on käynyt myös kaupaksi. Vanhasen hallitukset ovat tässä toimineet erityisen ansiokkaasti.

Ympäristövaliokunnassa palaamme tähän aiheeseen toistuvasti. Niin eilenkin, kun käsittelimme EU:n aikomuksia luonnon monimuotoisuusstrategiansa visioksi vuoteen 2020. Akatemiaprofessori Ilkka Hanski piti sinällään hyvää METSO-ohjelmaa riittämättömänä. Hän arveli, että rahat eivät riitä tavoitellun kolmen prosentin suojeluun vaan nuukahdamme kahteen prosenttiin. Lisäksi suojelemme kuulemma väärin. Suojelun pitäisi kohdistua laajempiin alueisiin eikä pikkuläimisköihin siellä täällä.

No, edellisen näyttää aika, koska ohjelman toteutus on kesken. Tahti on kyllä ollut hyvä ja rauhoitettavaa on tarjolla runsaasti. Metsätalouden rakennemuutos on osaltaan lisännyt kiinnostusta suojeluun ja metsien suojelukulujenkin arvioidaan olevan laskusuunnassa. Sosialisointi vanhaan kunnon Natura-malliin kyllä tulisi halvimmaksi ympäristöministeriölle, mutta saattaisi maksaa yhteiskuntarauhan muodossa arvaamattoman paljon. Maassa on sentään perikuntien ja muun sukulaisuuden kautta liki miljoona metsänomistajaa, joilla on yhtä ja toista muistutettavaa palstojensa tunne-, perhe- ja myös taloudellisista arvoista.

Palstojen pienuus voi olla ongelma, mutta sehän luonnollisesti johtuu pirstaleisesta rakenteesta. Tähän voisi lisätä kannusteita kyllä, jotta suurempia yhtenäisiä aloja voitaisiin muodostaa.

Enemmän saavutettavaa taitaa olla metsien käsittelytapojen uudistamisessa. Ministeri Sirkka-Liisa Anttila on useamman kerran sanonut tahtovansa mahdollistaa monta tapaa uudistaa metsänsä. Ministeri on aivan oikeassa ja oikealla asialla. Metsänomistajissa on paljon halukkaita keventämään "puolipakollisia" metsänhoidon menetelmiä. Aiemminhan suhteellisen rajuja toimia perusteltiin teollisuuden puuntarpeilla ja kustannussäästöillä.

Tilanne on siltä osin muuttunut. Vain puolelle kasvusta on tällä haavaa tilaa metsien jalostamoilla, joten on melko luonnollista miettiä metsien käyttöä uudelleen. Toivottavasti nämä ministerin modernit ajatukset läpäisevät ministeriössä myös metsäosaston ja muuttuvat sallivammaksi lainsäädännöksi näiltä osin.

PS. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimus on vertaillut maakuntien kasvua ja toimenpiteitä viidentoista viime vuoden aikana. Varsinais-Suomi ei saa kovin maireita mainesanoja. Kasvu ja suorituskykymme on pysähtynyt. Miksi?

Vastaan omaan kysymykseeni tulevissa päiväkirjoissa.

28.2. 2010

Pronssinen päivä

Eipä ole juuri tullut olympialaisia seurattua. Valintani ei ole mikään tietoinen protesti. Jotenkin lähetysajat vain eivät oikein ole houkuttaneet valvomaan eikä kieltämättä menestymättömyydestäkään ole tullut suurta lisäarvoa penkkiurheilulle.

Tietenkin näin jälkikäteen hieman hämmästyttää kova 12 mitalin tavoite. Tätä odotettiin erityisesti maastohiihdon parin viime vuoden menestyksen perusteella. Kulunut talvi on kuitenkin näyttänyt käyrän kääntyneen. Viimeistelyleiritkin tuhoutuivat flunssaan ja muihin vaivoihin.

On tuota epäonneakin ollut enemmän kuin kenties normaalisti. Ahosen neljäs sija (Janne jää nelossijojen kuninkaana omaan sarjaansa) ja loukkaantuminen, niukka joukkuemäen mitalin menetys, Poutalan horjahdus toisen vedon kurvissa, yhdistetyn alavire.

Pakko se on silti sanoa, että Lahden katastrofin jälkeen kestävyysurheilun – tai no sanotaan vain että maastohiihdon – uskottavuus ja huipputason arvostus painuivat aivan alarekisteriin omassa rankingissäni. Kun itsekin tulee sen verran huvikseen juostua, että tietää lajin kivun, tuskan ja sitkeän itsensä kidutuksen on sääli, että huipun seuraaminen on niin falskia. Koskaan ei voi tietää, mikä pilleripurkki tulee vastaan.

Tänään, toiseksi viimeisenä päivänä sentään paukahti kaksi toivottua mitalia. Aino-Kaisa Saariselle onnittelut henkilökohtaisesta olympiapronssista. Niin, ja sitä samaa miesten kiekkojoukkueelle.

Perjantai-illan jenkkitappion jälkeen en odottanut juuri mitään. Vuoristorataa oli kaiketi tämäkin peli – heräsin vasta mitaliseremoniaan. No, jos häviää sekä Ruotsille että USA:lle ja saa silti pronssilätkän kaulaan saa olla tyytyväinen. Kiekkoilu on tällaista.

Yleisradio julkisti tänään puoluekannatus-gallupin. Uutinen oli siinä, että tulevasta puheenjohtajavaihdoksesta huolimatta meille olisi tullut yli prosenttiyksikkö nekkuun. Samalla eromme kakkospaikalla lymyäviin demareihin olisi lähes kahden pinnan luokkaa. Olemme siis pronssimitalin syrjässä kiinni, mikä ei tässä tapauksessa ole ollenkaan iloinen uutinen.

Paljon on vielä aikaa vaaleihin, mutta suunta on nyt huono. Miksi hienoinen nousu on kääntynyt? Onko puheenjohtajataistomme sittenkin enemmän karkoittanut kuin tuonut, toistaiseksi?

En usko yksittäisiin selittäviin asioihin. Kokonaisuus ratkaisee. Olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että Keskustan on pystyttävä uudistumaan nyt eikä vaalien jälkeen. Uusi alku, uudet kasvot, uusi ohjelma.

Pelkään, että jos emme pysty keskustelemaan muusta kuin siitä, kuka hoitaa kymmenen kuukauden pätkäpääministeriyden parhaiten, niin käperrymme puolueena kranaatin ympärille.

Ja ilman purkamista se muuten laukeaa ensi kevään eduskuntavaaleissa.

20.2.2010

Mitä virkaa kansanedustajalla?

Yleisradion torstaisen uutisen mukaan hallitus on palkannut amerikkalaisen konsulttitoimisto McKinseyn laatimaan seuraavan kauden hallitusohjelmaa.

Kaksi virhettä. Istuva hallitus ei laadi seuraajansa ohjelmaa. Tässä tapauksessa oli ja on kysymys Antti Tanskaselta tilatusta "kasvuraportista", joka amerikkalaismerkonomien lisäksi kysyy Suomen kansalta neuvoja tulevaisuuden eväiksi. Siis virheellinen uutisointi tai ainakin uutisoinnin tulkinta.

Mutta sitten se toinen. Olen poliitikkona ja kansanedustajana todella kiusaantunut siitä, että tulevaisuutta rakennetaan konsulttivoimin. Tavoite on varmaankin inhimillinen ja hyvä: laajentaa osaamista ja näköalaa. Mutta ei perhana! Minusta tämä on meidän poliitikkojen tehtävä! Meidän perustehtävämme on lukea ja kirjoittaa. Meidän roolimme on luoda näkymiä ja keinoja, ei ostettujen konsulttien. Tämä on pahuksen aliarvioivaa ja alentavaa.

Okei, hyväksyn sen, että käytetään apuna tuoretta voimaa. Mutta pidän kyllä itseänikin sen verran arvossa, että en halua luovuttaa valtaani ulkopuolisille toimijoille, joiden taustalta löytyy helposti myös niitä ulkopuolisia intressejä (löytyy niitä tietenkin meidän poliitikkojenkin povitaskuista, mutta olemme julkisen tarkkailulistan kärjessä eri tavalla). Minua kiusaa jo ihan tarpeeksi puolueiden ympärille pesiytynyt bisnesporukka, etujärjestöt lobbareineen tai kansalaisjärjestöjen hyperaktiivisuus. Hyvä on, hyväksyn sen, että tarvitsen hommassani kyllä apua ja verkostoja, mutta lähden kyllä siitä, että tilaaja olen minä – en pelkkä passiivinen kohde.

Erityisen harmissani olen siitä, että olen näinä kolmena edustajavuotenani yrittänyt tarjota osaamistani pariin strategiseen ryhmään – esimerkiksi ruokastrategian valmisteluun – mutta olen tullut torjutuksi. Perusteena on yleensä käytetty sitä, että ei näihin poliitikot käy. Jos ottaa yhden, pitää ottaa kaikki. Kokemustani ja koulutustani ei sentään ole kyseenalaistettu, mistä pitää olla vissiin kiitollinen.

Aikanaan MTK:ssa Haaviston Heikki opetti, että jos oikeasti haluaa vaikuttaa, pitää vaikuttaa valmistelun valmisteluun. Ei pidä ihmetellä, minne kansanedustajan valta on kadonnut, jos hänen – hallituksen uskollisen soturin – ainoa tehtävänsä on juosta valiokunnan kokouksesta toiseen valvomassa, että hyvän hallituksen hyvä esitys menee muuttumattomana käsittelystä läpi. Kehittävää ja rohkaisevaa!

Itse olen tässä muutaman illan aikana kirjoitellut omaa vaihtoehtoani keskustalaiseksi ohjelmapolitiikaksi. Ei sinällään varmaankaan mitään täysin poikkeuksellista tai mullistavaa. Mutta olen yrittänyt ottaa aiempaa rohkeamman etunojan. Saas nähdä, onnistunko. Kovaa hommaa joka tapauksessa.

Mutta palkitsevaa, monin tavoin. Hyvin ajateltu (paljon luvattu…?) on puoliksi tehty, näissäkin talkoissa.



Tiedotustilaisuus puoluetoimistolla 12.02.2010

13.2. 2010

Dagen efter

Päivän kelaaminen on aloitettava henkilökohtaisella suorituksella. Ämpärporin Urhojen aamujäillä tänään Uudessakaupungissa tuli iskettyä kauden hienoin henkilökohtainen osuma (eihän niitä muutoinkaan niin monta kohdalle osu…). Sainpa lätyn vasemmassa laidassa, ajoin pakin ohi maalin eteen ja kokeilin heittää heti rystystä. Kiekkohan kilahti samasta vauhdista aivan maalin kattoon yläputken alle. Wau!

Kuitti tuli välittömästi. Kuulemma selvästi pääministeriainesta, jos on noin herkät kädet…

Niin. Eilinen ilmoitukseni lähteä mukaan Keskustan puheenjohtajavaaliin otettiin varsin mukavasti vastaan. Tiedotustilaisuus Apollolla ei sinällään ollut helppo, sillä tavallaan olin ensimmäistä kertaa pappina itse kyydissä. Monta tiekkaria on tullut valmisteltua ja vedettyä, mutta osani tiedottajana on ollut toinen. Ajattelin sanoa, mitä ajattelen ja niin teinkin. Kärjeksi tuli Keskustan uudistuminen, myös kaikkien keskeisten johtopaikkojen osalta. Niin pitikin, vaikka samalla kuitenkin toivoin muutaman ohjelma-asiankin nousevan esille. Tulihan niitäkin, kuten biotalouden vahva painottaminen.

Sähköinen mylly pyöri jo eilen. Uskon onnistuneeni ihan kohtuudella, vaikka jouduinkin luovimaan sanavalintojen kanssa. Ruotsiakin piti yrittää vääntää, vaikka pitkä käyttämättömyys on kerryttänyt ruostetta sujuvuuteen.

Printin osa tuli tänään. Paikallismedia Turun Sanomat oli odotetun vaisu. Turkulaisille kepua ei ole, ei hädänkään hetkellä. Etelän meetia sen sijaan yllätti. Helsingin Sanomat oli kettuiluja myöten kohtelias. Saumaani ei pidetty kovin kummoisena, mutta ei yllätyksen mahdollisuutta laskettu pois. Ei pidäkään. Omapäinen ja särmikäs, väittivät. Ehdottomasti parempi kuin, että maalaista standardikamaa. Liian fiksu? Koska sitä ihminen ja poliitikko on liian fiksu? Ja fiksu keneen verrattuna?

Päivän viestintä on ollut erittäin vilkasta. Toistasataa soittoa, tekstaria tai sähköpostia. Laskeskelin, että vain kaksi oli negatiivista, toinenkin vähän rajatapaus. Tiedän toki, että viimeistään nyt minulla on niin suuri leima otsassa, että tämä johdon uusiutumiskeskustelu kyllä jatkuu kenttäkierroksella ja itse puoluekokouksessa. Nahka paksunee.

Nyt rakennan kevyttä organisaatiota ja kirjoitan. Pitäisi pystyä vastaamaan huutoonsa ja tehdä kevyt mutta tiivis ohjelmarunko. Ohjelmatyö on aivan omanlaistansa kirjoittamista. Se on yhdistelmä haltioitunutta visiointia ja raakaa tiedettä. Joskus ne onnistuvat löytämään kantavalle aaltopituudelle.

Huomenna teen lupaamani keikan Ouluun. Käyn keskustelemassa paikallisen luonnonsuojelupiirin tilaisuudessa ydinvoimalan mahdollisesta tulosta alueelle. Menen laajentamaan näkemystäni ja on niitä eväitä repussa minullakin. Hauskaa sinällään, että paikalliset Keskustan kansanedustajat on kutsuttu, mutta ei taida kollegoita olla tulollaan, ei ainakaan ennakkoilmoittautumisissa. Ymmärrän heitä, tämä on arka kysymys eri näkökulmista katsoen. Itselleni tämä on lähtökohtaisesti helpompaa, vaikka ydinvoimalan naapurissa asustankin. Ja lisää sitä pyydetään tännekin, Eurajoelle.

6.2. 2010

Edistys on ongelmien äiti?

Otsikon lauseen kirjoitti 1900-luvun kahta puolen elänyt englantilainen kirjailija C.K. Chesterton. Kysymysmerkin lisäsin itse, sillä en oikein tiedä mitä hän tarkoitti. Kyllä, ja tunnustan, että en ole koskaan tätä kirjailijaa lukenut vaan lause tuli vastaan sitaattikokoelmasta.

Ehkä hänen maailmassaan kysymys oli entisen muuttumisesta nykyiseksi, kokonaisen elämänmuodon katoamisesta teknisen ja aineellisen edistyksen tieltä. Ehkä hän ja kotimainen nykykirjailija Tommi Melender ovat hengenheimolaisia: jälkimmäinen syystä, että tunnustautuu romaanissaan Ranskalainen ystävä 1800-luvun ja Gustave Flaubertin ajatusten ystäväksi.

Melenderin tuore romaani oli matkalukemistona viime viikon Kiinan reissulla. Kontrasti ympäristööni oli välitön: Shanghain pilvenpiirtäjien keskellä ei kukoistanut eurooppalainen dekadenssi vaan pikemminkin jo kadonneeksi luulemani amerikkalainen edistyksen unelma. Kiinalainen kommunismi ja keskitetty demokratia ovat todellakin pelastaneet kapitalismin sukupuutolta.

Tai niin ainakin luulen nyt. Kiinalla on valtava kasvutahti meneillään ja epäilemättä ongelmat odottavat kulman takana. Kiinteistökuplan paisumisesta on jo merkkejä. En usko, että hekään välttyvät ahneuden lieveilmiöiltä – sehän on pysäyttämätön luonnonlaki.

Melender oli miellyttävä yllätys. Itse romaani on välillä karu, raakakin, mutta muutamat avainkohdat pysäyttävät. Luin myöhemmin hänen haastattelunsa Helsingin Sanomista. Hänellä oli terävä sukupolvikritiikki 60-lukulaisuutta kohtaan. Hänen mielestään (siis tulkintani mukaan) yksilökeskeisyyden korostus kuljetti yhteiskuntaa väärälle polulle, jossa olemme nyt eksyksissä. Eräänlaista edistyksen kritiikkiä sekin.

Eilen illalla keskustalainen edistys tuli lihaksi ravintola Ostrobotnian juhlasalissa Helsingissä. Alkuperäisestä ajasta vielä oivallisempaan kohtaan siirtynyt Edistysmielisen keskustapolitiikan yhdistyksen seminaari muisteli 20 vuotta sitten annettua Keskustaliberaalia manifestia.

Niin, ehkä on rohkeaa sanoa, että "edistys tuli lihaksi". Enemmän pisti vihaksi, kun ajattelin minkälaista ohjelmapolitiikkaa me viime aikoina Keskustassa olemme saaneet aikaiseksi. Toki meillä on erinomaisia, eteenpäin katsovia vaaliohjelmia, joiden sisältöä ja toteutusta ei kannata hävetä tipan tippaa. Mutta visio tulevasta Suomesta 2010-luvulle ja eteenpäin on jäänyt kovin kepoiseksi.

Kolmisen viikkoa sitten olimme Turussa seminaarissa "puhumassa politiikkaa isolla peellä". Tarkastelussa oli ohjelma elinkeinojen kehittämiseksi. Tulin surulliseksi siinä Ei-sanojen viidakossa. Minun Keskustani on aina ollut uudistava eikä säilyttävä, menneisyyteen käpertynyt puolue. En ymmärrä mikä rohkeuden uupelo ja katkeruuden sammio meidät tuntuu täyttävän.

Keskustaliberaali manifesti muuten päättyy toteamukseen:

"Keskustaliberaalin yhteiskuntanäkemyksen toteuttaminen edellyttää aitoa poliittista suunnanmuutosta. Kansakunta on ratkaisevassa tienhaarassa: valitseeko se holhouksen, kahlehdinnan ja ahdasmielisyyden jatkumisen vai vapauttaako se kansalaisten voimavarat avoimeen ja joustavaa yhteiskuntaan?"

23.1. 2010

Hyvästi maatalouspolitiikka?

Viime lokakuussa Myllymäen Pekka, sokerilobbari ja kepupiirimme puheenjohtaja, soitti mulle Brysselistä. "Tiedätkö kuka on uusi maatalouskomissaari", Peko kysyi. Sanoin, että en tiedä mutta arvelen sen Itävallan pojan olevan vahvoilla, koska hänellä on Merkelin tuki. "Ei muuten ole, täällä ranskalaiset sokeriviljelijät sanovat, että se uusi nimi on Darion Ciolos Romaniasta", Pekka kuittasi.

En ollut kuullut nimeä kertaakaan eikä ollut Pekkakaan, mutta kun hän kertoi komissaarin opiskelleen Ranskassa, työskennelleen komissiossa ja että herralla on vielä ranskalainen vaimokin, niin alkoi loksahdella.

Niinhän siinä sitten kävikin. Tämä Romanian poika on pärjännyt hyvin EU-parlamentin kuulusteluissa ja sanoipa vielä sen suomalaisen EU-perinteen peruslauseenkin: "maataloutta on voitava harjoittaa koko unionin alueella".

Tutustuin uuden komissaarin ajatuksiin lähemmin, kun luin joulun aikoihin ranskalaisen tutkimuslaitoksen varsin mielenkiintoisen hahmotelman uudeksi eurooppalaiseksi maatalousjärjestelmäksi. Kirjan takana oli joukko tunnettuja maatalousekonomisteja, heidän joukossaan entinen maatalouskomissaari Franz "fisu" Fischler ja – muuan Darian Ciolos.

Ekonomistit hahmottelevat yhteiseen maatalouspolitiikkaan (YMP) suurinta muutosta sitten Rooman sopimuksen. Paineet reformien jatkamiseen tulevat monelta suunnalta. EU:n itälaajeneminen on syönyt budjettivarat – ja näyttää siltä, että jäsenmaat eivät halua EU-rahoitusta lisätä. Toisaalta ympäristö-ongelmien kasvu ja toisaalta eurooppalaisen ruoantuotannon kilpailukyvyn menetykset erityisesti Brasilian suuntaan johtavat tilanteeseen, jossa uudistuksia kaivataan.

Hahmotelman mukaan uusi maatalouspolitiikka keventäisi olennaisesti byrokratiaa, lisäisi maatalouden kilpailukykyä ja painottaisi ympäristö- ja maaseutupolitiikkaa. Itse asiassa jotkut sanovat jopa maatalouspolitiikan kokonaan loppuvan ja jäljelle jäävän maaseutupolitiikan ja ympäristöpolitiikan. Keskeistä olisi amerikkalaismallisen hintavakuutusjärjestelmän luominen, jolla taattaisiin määrätty pohjahinta keskeisissä tuotteissa. Tukipolitiikka porrastettaisiin. CAP-tuessa olisi perusosa ja toimenpidelisät: se siis muistuttaisi hämmästyttävän paljon suomalaista ympäristötukijärjestelmää. Toki tässä vaiheessa enemmän muodoltaan kuin sisällöltään.

Cappia täydennettäisiin ilmastollisen olosuhdehaitan perusteella ja välineenä olisi uudistettu LFA-tuki. Maaseuturahoitus lisääntyisi siten, että painotettaisiin monialaisten maaseutuyritysten toimintaa. Hyöty-hyöty –ajatuksia halutaan erityisesti ympäristö- ja energiapolitiikan yhdistelmin. Ja vielä: kansallisen rahoituksen osuutta paikkauskeinona voitaisiin lisätä. Ehkä.

Kaiken kaikkiaan kyse kuitenkin on jo 90-luvun alussa alkaneen reformiohjelman loogisesta jatkosta. Suomen kannalta ajatukset eivät lähtökohdiltaan kuulosta huonoilta. Selvää tietenkin on, etteivät suuret maatalousmaat niele uudistusta lähtökuopistaan. Yhtä selvää on, että periferian runkona perusmaatalous on niin suuressa roolissa, että maksuperusteeksi kaavailtu maisema, biodiversiteetti tai joku muu "julkishyödyke" (public good) kyllä jää vaisuksi vakuuttajaksi.

Suomessa valitettavasti vallitsee jonkinlainen euforia siitä, että vuonna 1995 jäsenyyden yhteydessä koettu maataloustuen kohdennuksen ja mitoituksen vääryys voidaan tahtopolitiikalla (helpostikin) korjata. Totuus on, että olemme integroituneet jo syvälle eurooppalaisen maatalouspolitiikan päälinjoihin ja kansalliset "paikkaukset" tulevat olemaan enemmän nyansseja. Toki on selvää, että saavutetuista artikloista ei kannata etukäteen luopua – eikä takakäteenkään, mutta niiden soveltamisalue tullaan kyllä määrittämään eurooppalaisten politiikkalinjausten mukaisesti.

Meidän kannattaisi ottaa maatalouspolitiikan uudistukseen rohkea etunoja. Epäoikeudenmukaisuus ei korjaudu vanhaa asentoa muokkaamalla. Kyllä se on kokonaan uuden asennon paikka – niin kuin sillä entisellä alokkaalla.

Torstaina Tiihosen kahvilassa laitilalaisten tentattavana. Kiitos vilkkaasta keskustelusta ja kannustuksesta!

Vastasin eduskunnan vapaaehtoistyöryhmän haasteeseen vapaaehtoistoimintaan osallistumisessa. Tutustuin tällä viikolla Avustajakeskuksen toimintaan Turussa. Kuvassa nuoren miehen kanssa kauppareissulla. http://www.avustajakeskus.fi

17.1. 2010

Paikalliskulttuurin voimaa

Tänään iltapäivällä olin avaamassa kirkolla Kustaa Hiekan nimeä kantavaa, järjestyksessään toista Laitilan talvista kulttuuriviikkoa. Kustaahan oli Laitilassa syntynyt kultaseppä, mesenaatti ja maailmanmatkaaja, joka vaurastuttuaan muisti myös syntymäpitäjäänsä lahjoittamalla tänne kirjaston. Se olikin aikanaan maaseutupitäjien ensimmäisiä.

Paikkakunnalla vaikuttaa myös samanniminen säätiö, joka tukee laitilalaista kulttuuria monipuolisesti. Säätiö on avustanut myös tämän tapahtuman toteuttamista.

Tapahtuman, joka toteutuu pääsääntöisesti kulttuuritaloksi korjatussa vanhassa kirjastossamme, teemaksi on valittu barokki. Tämä tietenkin saattaa tuntua luterilaiselle maalaispaikkakunnalle hieman oudolta valinnalta: olihan juuri barokki katolisen kirkon tukema vastaisku luterilaiselle uskonpuhdistukselle. Neljäsataa vuotta sitten Laitilan toinen suuri poika piispa Eerik Sorolainen vielä kirjoitti puhdistavia postillojaan (suomexi) kun suurenteleva uusi tyylisuunta kerskaili Euroopassa. Olemme siis enemmän täällä niukan ja puhtaan tyylisuunnan puolella.

Paikallisista aineksista on keitelty kokoon oiva mixi. Mukana on barokkimusiikkia huiluin ja cembaloin – omin ja kutsutuin voimin. Kuvataidenäyttelyynkin on koottu barokin henkeä – tosin yhtään suurikokoista Caravaggiota emme nyt tällä kertaa onnistuneet saamaan seinillemme – pientä kiirusta tuolla Louvren suunnalla, katsokaas.

Hauskin barokkitapahtuma taitaa olla keskeneräisten käsitöiden vaihtoilta. Odotan mielenkiinnolla minkälaista barokkilapasta runoilija Heli Laaksosen neulekorista löytyy. Heli on tapahtuman organisaattori.

Otin puheessani esille kattavan, suomalaisen musiikkiopistolaitoksen merkityksen. Sen kautta käytännössä jokaisesta suomalaisesta kylästä voi lahjoillaan nousta maailmanlavojen tähdeksi. Pidän sitä osoituksena tasa-arvoisesta, itsensä kehittämisen ja kasvamisen ideologiasta. Tämä lähtökohta oli keskeinen varsinkin Santeri Alkion ihmiskäsitykselle ja poliittisen toiminnan sisällölle.

Ei suotta avajaisissa kuultu lasten taitavia musiikkiesityksiä. Unohtamatta Laitila-valssia, joka on sävelletty Kustaa Hiekka –näytelmään viime vuonna. Senkin kuulimme. Taidan laittaa Laitilan valtuuston opettelemaan sanat tulevien konfliktitilanteiden varalle…

Sananen kirjallisuudesta, hyvästä kirjallisuudesta. Olen kerta kaikkiaan ollut ihastunut Kjell Westön tapaan kuvata sukupolveaan (joka nyt sattuu olemaan käytännössä sama kuin omani) ja Helsinkiä. Eilen tuli valmiiksi "Älä kulje yöhön yksin", joka vei vastustamattomasti mukanaan. Westö kuvaa äärettömän tarkasti ja osuvasti meidän 60-luvulla syntyneiden, 70- ja 80-luvulla opiskelleiden ja nyt keski-ikäistyvien suomalaisten maailmaa.

Teksti imi niin, että tunsin välillä olevani aikamatkalla nuoruudessani. Tämä siitä huolimatta, että ruotsinkielisen kirjailijan Helsinki oli ja on vähän eri paikka kuin suomenkielisen poliitikon Alastaro ja Huittinen. Yhtä kaikki: olemme ehkä ensimmäinen sukupolvi – voi olla että viimeinenkin – jonka elämän paalutti omapohjainen nuorisokulttuuri, yhtenäinen peruskoulu ja vielä elävä rock-musiikki. Pääsin takaisin vinyylilevylaatikkojen penkomisen fiilikseen, ulkokaukaloiden pakkaskiekkoiluun, mopon selkään, ensirakastumiseen, kirjoituskevääseen, yliopistolle, lehteen töihin – ja politiikkaan.

"Jotkin laulut ovat sellaisia, että ne kasvavat kiinni ihmiseen. Tai ihminen kasvaa niihin kiinni. Kun jokin menee perille, kuka pystyy silloin sanomaan mikä on liikkeessä ja mikä paikallaan ottamassa vastaan? Eihän kosketuksessa toinen ole vain antava ja toinen vain ottava osapuoli.

En tiedä mikä lukkomme avaa. Jos tietäisin, kirjoittaisin maailman kauneimman laulun ja vaikenisin sitten. Niin kuin Ariel teki."

7.1. 2010

Vanhassa vara parempi?

Ennustin pari viikkoa sitten, että Keskusta hallitsee kevään mielipide-ilmastoa ja poliittista keskustelua. Enpä kuitenkaan arvannut ihan näin räväkkää aloitusta.

Niin, mielestään median aina yhtä kaltoin kohtelema Paavo V. tanssitti päivän koko Suomen mediaa tiistaina. Koolle kutsutun tiekkarin teemahan oli ministerin kirja, jonka hän oli kirjoittanut sata vuotta täyttävästä Eemeli-isästään. Mutta tuskinpa sattumalta perusviestiksi muodostui Paavon terävä kannanotto Keskustan puheenjohtajavalintaan ja jo lähestulkoon tapahtunut ilmoittautuminen mukaan kisaan.

Väyrysen mielestä juuri nyt On kokemuksen aika (osa 1). Ajat ovat niin vaikeat, että ei tästä Idols-kisalla selvitä. Nyt tarvitaan voimamiehiä, jollainen sattui istumaan kohtuullisen lähellä vertauksen esittäjää.

Ikäkysymys on politiikassa vaikea. Koskahan sitä on oikean ikäinen? Sitä paitsi: on fyysinen ikä, henkinen ikä ja sitten vielä poliittinenkin ikä. Nämä eivät ole yhtä ja samaa. Ikäsyrjintä on yleistä, olen syyllistynyt siihen itsekin, tahtomattani mutta huonosti muotoillen. Ja kirjoitin muuten itsekin politiikan Idols-kisasta muutama vuosi sitten kolumnissani Maaseudun Tulevaisuudessa.

Sinällään on hyvä miettiä, millä kriteereillä poliittisia johtajia tulisi tällaiseen maailman aikaan valita. Paavohan perusteli seniorisarjaa päätösten vaikeudella. Useissa kulttuureissahan iän ja tiedon tai osaamisen katsotaan kovastikin korreloivan keskenään – kylänvanhimman kulttuuri tuskin on aivan sattumalta syntynyt. Mutta ennen tuon vanhimman rooli oli välittää nimenomaan kokemusperäistä tietoa, koska juuri muuta tietoa ei ollut tarjolla.

Nyt on kyllä tietoa joka lähtöön. Kysymys taitaakin olla enemmän tiedon soveltamisesta ja johtajuustaidoista: kyvystä kannustaa ja innostaa. Sanottakoon sitä myös uudistumiseksi. Jos politiikan uskottavuus ja luottamus poliitikkoihin ovat aivan alarekisterissä, on syytä miettiä toimintatapoja ja asiasisältöä. Jo kerran politiikan tekemisen ja melkein seuraamisenkin Paavo V:n vuoksi jättäneenä (ammoisella 80-luvulla) en jaksa uskoa, että minä tai sukupolveni kokisi nyt asian toisin. Tytti Isohookana-Asunmaan kirjoittaman Keskustan historian kolmannen osan perusteella on näin jälkeenpäin myös todettava, että ei se median kuva keskustapolitiikasta aina niin hirveän vino ole ollut. Ei aina, joskus kyllä.

Keskustakuusikkona (Kaikkonen, Kaunisto, Leppä, Lintilä, Rehula, Tiilikainen) otimme eilen kantaa ikäkysymykseen puheenjohtajuustaistossa. No, totesimme, että johtajan linja on ikää oleellisempi. Niin totta vie on. Paavon tapa asettaa ylitettävän riman korkeutta johtaa keskusteluun lähinnä henkilön nähtävillä olevista ominaisuuksista – ei hänen kyvykkyydestään tai tahdostaan uudistaa Keskustaa. Tässä on ilmiselvästi vanhan Kekkoskaipuun uudelleen lämmittämistä: antakaa meille taas hyvä tsaari!

Se ei oikein ole toimivan kansalaisyhteiskunnan edun mukaista. Meidän on jo aika päästä alistumisen kulttuurista ja ulkoisen hyväntekijän odottelusta. Messiaita on harvassa, jos missään, mutta kyky muuttaa ja muuttua on meissä itsessämme. Se pitäisi vaan jonkun raaputtaa näkösälle.

Meillä on Keskustassa tapana jopa ylikorostaa Santeri Alkion aatteen ja tekojen merkitystä, mutta yhden asian moni unohtaa. Alkiohan oli ensisijaisesti kirjailija ja lehtimies. Perustettuaan puolueen (ei toki yksin eikä toki ihan riidattomasti) hän lyhyehkön poliitikon kautensa jälkeen palasi lehtimieheksi, uutta luovaan ja uudistavaan työhön. Tulihan siinä sivussa muutama ärjyvä ja karjuva pakina sekä puhe, mutta annamme sen kiivasluontoiselle pohjalaiselle anteeksi. Tai paremmin: joskus lievää suurempi kärjistys on uudistumisen edellytys.

Ei Alkio halunnut kabinettien keisariksi. Hän halusi suoran yhteyden kansaansa, lehtensä ja kirjoitustensa kautta. Sitä mekin tässä ajassa tarvitsemme.

1.1.2010

Lupauksia

"Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee"

Eilen illalla pistäydyin Laitilan kaupungintalolla puhumassa valtuuston puheenjohtajan ominaisuudessa uudenvuodenpuheen. Se olikin ensimmäiseni koko 15-vuotisen Laitila-aikani kuluessa.

Meillä on kaunis kaupungintalo, Oulun koulukuntaa 80-luvun puolivälistä, valkeaa ja kulmikasta. Tehty 15000 asukkaan silloin ajateltuihin julkisen palvelun tarpeisiin, väkiluvun kasvukäyrää ekstrapoloitiin luovasti. Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, meitä on vajaat 8500 laitilalaista. Pientä laskua laitettiin asukasmäärään viime vuonnakin, ei suurta dramatiikkaa. Kallis se meidän talo kuulemma oli – ja joidenkin mielestä tuli väärään paikkaan. Molemmat kivut on nyt sulateltu.

Puhe pidettiin perinteitä kunnioittaen talon toisen kerroksen kulmaparvekkeelta. Kansalaisia seitsemäntoista asteen pakkassäähään oli saapunut vuotta vaihtamaan arvioni mukaan noin 25, hävisimme määrässä niukasti Helsingin Senaatintorille. Näkymä yli Laitilan vanhan keskustan oli kaunis, luminen ja kerrankin jouluvalaistus parhaimmillaan.

Muualta muuttaneena olen aina toisinaan kokenut olevani ulkopuolinen, tarkkailuasemissa. Laitilalainen ihminen on perusvarsinaissuomalainen: vähän varautunut, käytännöllinen, yritteliäs ja nopeaälyinen mutta terävä. Itse olen samasta maakunnasta, sen toiselta kantilta. Veressäni on tippa satakuntalaista särmikkyyttä, ehkä joskus jopa kykyä nauraa itsellenikin.

Eilen tunsin olevani kotona.

Puhuin siitä, ymmärrämmekö aikain merkkejä oikein. Kirjoitin tekstini aamulla ja otin esimerkiksi suomalaisen väkivallan kulttuurin ja tavan ratkaista ongelmiamme. En arvannutkaan, että paria tuntia myöhemmin seuraisimme jälleen reaaliaikaista ampumavälikohtausta Espoossa. Murheellinen loppu vuodelle 2009. Puheeni löydät täältä sivuiltani toisaalta.

Joulunajan henkiseksi pureskeltavaksi ostin itselleni Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian. Siltala kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti, miten huhut, propaganda, kehittymätön tietoisuus, valheet ja kärjistyvä nälkä kietoivat sivistyneinä pidetyt suomalaiset yhteen Euroopan väkivaltaisimmista välienselvittelyistä. Siltala ei syyttele eikä syyllistä. Minulle on silti mysteeri, miten demokratiaa jo toistakymmentä vuotta harjoitellut porukka, jossa maltillisilla voimilla oli lukumääräinen enemmistö kaikissa leireissä (ainakin näin otaksun) luisui vähemmistön diktatuuriin. Puuttui johtajuutta, puuttui rohkeutta.

Tilannekuva tämän päivän Suomessa vaikuttaa hyvinkin tasapainoiselta ulospäin. Pinnan alla tapahtuu. Perhe ja ahkera keskiluokka eivät ole enää niin vahvaa yhteiskunnan liimaa, kuin viime vuosituhannella. Työelämä ahdistaa, koulu ahdistaa, tulevaisuus ei ole sitä mitä se joskus oli. Syrjäydytään, masennutaan, ei oikein päästä porukoihin. Kilpailemme kaikesta: työpaikoista, saavutuksista, elintasosta tietenkin. Pelkäämme nuoruutta ja vanhuutta, tulevaisuutta joka tapauksessa.

Varmasti tämä tuore ampuminenkin nostaa entisestään maahanmuuttokeskustelun verenpainetta. Tässä on yksi psykohistoriallinen oire: lääkitsemme omaa epävarmaa maailmaamme sinivalkoisella valheella. En varmasti kuulu globalisaation ja sen seurausten sinisilmäisimpiin kaikenymmärtäjiin, mutta hämmästelen usein viestejä ja kommentteja joita mielestäni aivan tavallisiltakin suomalaisilta tulee kohdalleni runsaasti. Tässä mielessä ajan vertaaminen Siltalan kuvaukseen tuntuu pelottavan tutulta..

Kaupungintalolla Laitilan Sanomien Arja-Liisa Heilä kysyi, mitä uudenvuoden lupauksia minulla on? Menin ymmyrkäiseksi. Olen niin väritön ihminen, että ei mulla ole tapana luvata mitään, edes uudeksi vuodeksi. Kun ei tupakoi, ei voi lopettaa. Jaa no, tipatonta olen jo useamman vuoden pitänyt tammikuussa ja heinäkuussa, mutta käytännön syistä. Toinen syy on joulukilot ja toinen maratontreeni.

Tietenkin voisin luvata maailmanrauhaa, ystävyyttä ja ilmastonmuutoksen hillintää tai Suomen biodiversiteettitilanteen olennaista parantamista. Tai että Suomi vielä joskus pääsee jalkapallon MM-kisoihin oikein pelaamaankin. Mutku…

Voisinkohan luvata olla ihmisiksi? Niin hyvässä kuin etenkin pahassa.

Vuoden 2009 merkinnät

Vuoden 2008 merkinnät

Vuoden 2007 merkinnät

Vuoden 2006 merkinnät