"Euroopan piti olla juuri nyt maailman kilpailukykyisin alue". Kyllä, aivan oikein Esko Aho, muistutit lauantaina kipeästi menetetystä eurooppalaisesta vuosikymmenestä.

Kuten unioniin kulttuuriin kuuluu, asiasta sovittiin paperilla. Laadittiin Lissabonin strategia, jossa määriteltiin juttuja, joita tekemällä uuden Euroopan voittokulku sinetöityy. Yhtä ja toista siinä oli, kuten tutkimusmenojen nostaminen neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta. Suomi oli ainoa, joka pääsi edes lähelle – kiitos Nokian.

Nyt on jo laadittu uusi strategia. Samaan aikaan toisaalla: maailma ei enää ole sellainen kuin ennen finanssikriisiä. Talouden painopiste on siirtynyt entistä vahvemmin Kiinaan ja Aasiaan. Ja Euroopassa eletään valtioiden velkakriisin esiin keikuttamaa uutta epävakauden aikaa.

Mutta ei Eurooppa ole mikään monoliitti, yhdenmukainen järkäle tässäkään. On maita, joissa on onnistuttu pitämään vahva teollinen rakenne ja sen kilpailukyky. Tällainen maa on Saksa, joka konttasi niin pahasti 2000-luvun alussa, että sille olisi pitänyt antaa rahaliitossa keltainen kortti.

Saksa säikähti ja päätti toimia, kriisin kautta eteenpäin. Nyt viiden-kuuden vuoden ajan maassa on tehty systemaattista sisäistä devalvaatiota. Sen kohde on ollut rajattu: työvoimakustannukset. Verovaroin on tuettu työnantajien maksamia työvoiman sivukuluja. Siis eläke- ja sairausvakuutusmaksuja. Niiden osuus on ollut jatkuvassa nousussa, toisin kuin maissa, joissa maksetaan vain palkkaa eikä tulevaisuusmenoja.

Varat on kerätty korottamalla arvonlisäveroja. Tällöin tulo- ja yhteisöverotuskaan ei ole toisaalla imenyt yritysten elinvoimaa liiaksi, ne ovat kyenneet investoimaan ja elämään.

Samaan aikaan on tehty monia työvoimapoliittisia toimia, joilla työelämän joustoja on vahvasti tuettu. Suhdannekuoppia on otettu yhdessä vastaan.

Suomessa elinkeinoelämä on ryhmittynyt vaatimaan yhteisöveron alennusta. Pyyntö on perinteinen: tilataan poliitikoilta tykistökeskitys ja toivotaan, että se talouden salamasodassa osuu vihollisen eikä omiin asemiin. Olisiko Saksan täsmätoimista kuitenkin nyt opittavaa? Jospa vahvistaisimme kykyämme pärjätä markkinoilla juuri työvoimakustannusten keventämisen kautta?

Ajatusta on viljelty Suomessakin ja jopa toimittu. Mutta työnantajien Kela-maksun poisto puolitoista vuotta sitten oli suunnittelematon poliittinen operaatio. Ei valtion budjettiin voi tehdä miljardiaukkoa vain hyvän asian vuoksi, ilman että löydetään korvaavia tuloja – tai säästöjä tilalle.

On jotenkin säälittävää, miten Suomessa keskitytään vain yhteen asiaan kerrallaan. Nyt määrittelemme tulevaa elintasoamme energiaratkaisun kautta. Ydinvoimaa vaaditaan ikään kuin eläisimme 70-luvun valtiososialismin aikaa. Energian hinnalla ja saatavuudella on merkitystä sähköriippuvaiselle teollisuudelle. Toistaiseksi virran loppumiseen ei ole maailmalla yhtään tehdasta suljettu – paitsi maksamattomien laskujen vuoksi. Jos tuote ei kelpaa, on katsottava syihin. Hinta on yleensä niistä ratkaisevin.

Onko siis veronmaksajan taas riennettävä yrittäjän tueksi? On, sillä hyvä ja onnistuva yrittäjä on veronmaksun edellytys. Jos emme pysty tai halua tehdä tulevaisuudessa enemmän töitä – noin porukkana – meille käy kehnosti.

Sitä köyhyyttä ei muuten kannata etukäteen harjoitella.