Shanghai 30.1.2010

MT / kolumni / Timo Kaunisto

Vierailu Kiinassa häikäisee aina ja erityisen vaikuttavaa on poiketa uuden ajan keskuksessa, Shanghaissa. Yangtse-joen suistoon, kirjaimellisesti riisipelloille, on alle kolmessakymmenessä vuodessa rakennettu teräsbetonitornien viidakko rahan ja vaurauden asuinsijaksi. Saatte käsityksen mittasuhteista, kun kerron, että kirjoitan tätä iltayöllä hotellissani noin kolmensadan metrin korkeudella maan pinnasta. Vieressä seisoo jo uusi, satakunta metriä korkeampi hirvitys ja toiselle isketään paaluja pohjattomaan silttimaahan juuri silmieni alla.

On kulunut vain kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun traagisen kulttuurivallankumouksen jälkeen avattiin kommunistisen markkinatalouden ovi. Puoluejohtaja Deng Shao-Ping totesi, että "toiset voivat rikastua ensin". Ne, joilla on ollut pääsy Kiinan todellisen luonnonvaran – kiinalaisen ahkeran työvoiman – hyödyntämiseen, ovat todella voineet rikastua ensin. Kiinasta on tullut maailman työpaja – täällä voitaisiin valmistaa kaikki maailman tavarat.

Shanghai on kasvun näyteikkuna. Yli 20 miljoonan asukkaan kaupungin talous on edelleen hurjassa kasvussa. Vuosittain kansantuote lisääntyy noin 15 prosentin vauhdilla. Kun meillä Suomessa mennään nollatahtia, niin oikoen voi todeta että vuosi täällä vastaa viittätoista vuotta meillä. Kaukana ei ole keskimääräinen elintasokaan. Shanghailainen tienaa näin laskien yli 16000 dollaria vuodessa, vain muutaman tuhannen taalaa meikäläisiä vähemmän. Tähän tilastoarvoon mahtuvat siis myös katuja reunustavat kerjäläiset.

Olen ollut eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan matkassa. Olemme tavanneet koko joukon puoluejohtoa pääkaupungissa ja täällä. Suhteemme ovat hyvät: maassa muistetaan kyllä, että Suomi oli ensimmäinen maa, joka 60 vuotta sitten solmi Kiinan kansantasavallan kanssa kauppasopimuksen. Muistetaan hyvin sekin, että ministeri Pertti Salolainen, nykyinen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, vieraili ensimmäisenä länsimaisena ministerinä Kiinassa syksyllä 1989 Tiananmenin demokratiamielenosoitusten kukistamisen jälkeen.

Olen toista kertaa Kiinassa. Edellisen kerran olin täällä toimittajana alkusyksystä 1989. Panssarivaunujen raapimat olivat vielä näkyvissä Taivaallisen Rauhan aukion kivillä. Tapahtumista ei silloin puhuttu. Nykyään kiinalaisten kanssa puhutaan, puhutaan itse asiassa miltei kaikesta, myös näissä virallisissa yhteyksissä. Sekin on paikallaan ja välttämätöntä, mutta sisältäpäin yhteiskunta on varsin tyytyväinen nykyisyyteensä. Toiset ovat rikastuneet ensin, mutta on perästä tullut muitakin. Tosin maaseudulla lähtöruuduissaan mahdollisuuttaan odottaa vielä 800 miljoonaa työläistä.

Kivet aukiolla on puhdistettu. Maan yliopistoista valmistuu vuodessa 7 miljoonaa insinööriä ja toinen mokoma muita maistereita, joita ei kovin paljon liikuta lisädemokratiasta meuhkaaminen. Nykyinen "keskitetty demokratia" antaa ainakin heille mahdollisuuden.

Kiina on suomalaisyrityksille jo ruisleipää – toteutunut ja kasvava mahdollisuus. Samalla se on maailmantalouden suuri uhka. Räjähtävä kasvu on aina päättynyt kuplan puhkeamiseen. Inflaatio laukkaa täällä hurjana ja kiinteistöjen hinnat kipuavat pilviin. Elvytysrahaa ei ole säästelty, kun sitä on kassassa ollut.

Pysyykö lapasessa? Epäilen, että ei. Ihmisenä kiinalainen on kohtelias ja mukava, mutta rikastuttuaan piinkova, ylpeäkin. Geely-auton ratin takana on kovempi ihminen kuin pekingiläisen fillarin satulassa 20 vuotta sitten.

Voinko moittia? Ei tietenkään. Mehän tämän mallin annoimme.