Laitila 18.10. 2009

MT / Kolumni / TK

Kirja on vaikea saada soimaan, mutta Kjell Westö sen osaa. Hän leipoo tarinaansa ajankuvana musiikkia, lukijan päässä alkaa soida, jos oikein tekstiin uppoaa.

Itse olen Westön tavalla vinyyli- ja c-kasetti-sukupolvea. Jos aikaa olisi, viettäisin sitä vieläkin levykaupoissa aarteita etsimässä. Tosin nyt tuon elämysmatkan voi tehdä nettikaupassa ja teenkin.

Elämysmatkustaa voi myös biisivarastonsa historiaan. Tässä vähintään noin kymmenen levyä tai kappaletta, jotka osuivat johonkin taitoskohtaan matkan varrella.

Sammy Babitsin, Pieni nukkeshow. Tämä on tässä ennen kaikkea siksi, että se oli ekalla levyllä, mikä siskon kanssa hankittiin meidän levarinrämään. Sammy kuoli vähän kuin sankarini Jarno Saarinen, auto-onnettomuudessa, liian nuorena ja liian kovaa.

Hurriganesilta menisi melkein mitä vaan, sillä sen tahdissa naputeltiin pulpettia keskikoulun alaluokat. Roadrunner-albumi on kotimainen klassikko kantta myöden.

Juicea eikä Mikko Alataloa voi ohittaa. Tsernobylin ydinvoimalakatastrofista toivuttiin kuuntelemalla Musta aurinko nousee useamman kerran peräkkäin. No, nämähän Juicen teemat kuuluvat kaikki tähän kansakunnan nuotiolaulusarjaan. Mikon Hän hymyilee kuin lapsi tuli vastaan maatalousylioppilaiden Sampsan silloisesta laulukirjasta, joka kului busseissa ja junissa ahkeran opiskelijamatkailun aikakautena.

Erilaista Alataloa on Maaritille tehdyt tekstit 70-luvun lopussa. Avainkaulalapsi tuo aina mieleen kesälomat serkkujen luona Raisiossa.

Suomirokin myrsky osui herkkään saumaan. Täältä pitäisi nostaa Hassisen Konetta (Syksylaskijoita kaikki tyynni) tai Eppuja (Lainelautaileva lehmänmaharokkenroll ihan ammatinvalintasyistä) mutta jostain syystä valitsen Pihtiputaan Ratsian Lontoon skidit. Jopa Pelle Miljoonan herra Miljoona itse on todennut, että hänelle oli yllätys ettei tämä "uusi aalto" pysähtynytkään kehä kolmosen sisäpuolelle.

Sitten tultiinkin aikaan Naisen Kolmannen, jossa saattoi joutua melkoiseen Pyörteeseen. Mamban Valokuvia todisti lopullisesti, että keski-ikä oli alkanut. Neon 2 menee melkein inhottavan iskelmän puolelle, mutta kotiseuturakkaudesta pitää kunnioittaa nyyhkivää vakkasuomalaista falsettilaulua. 90-luvun lopulla piti siis olla oikeenlaista Kemiaa.

Listani on näköjään kovin Suomi-painotteinen. Etenkin myöhemmällä iällä olen päätellyt, että paras musiikki tehtiin jo välillä 1965-1974. Listataanpa. Creamilta White Room, Beatlesilta Something, Wholta We don´t get fooled again, Kinksiltä Lola, David Bowielta Lady Grinning Soul, Eaglesiltä Peaceful easy feeling, Deep Purplelta Child in Time ja kanamiehen klassikko Lynyard Skynyardilta Free Bird. Ja sitten kaikkien aikojen ensialbumi: Jimi Hendrixin Are you experienced?

Mutta voisinko kuvitella elämääni vailla maailman parasta väärinsoittajaa, Neil Youngia? Tuskinpa. Kanadankesäni tulee elävästi takaisin kappaleista Trasher tai Powderfinger.

Huomaan juuttuneeni matkan varrelle muutamaan solmuun. Tehkää tekin niin. Se on terapeuttista.