"Ne, joilla on visioita, menkööt lääkäriin", sanoo Helmut Schmidt, Saksan entinen liittokansleri. On tarpeen vielä mainita, että hän on 90-vuotias ja sosialidemokraatti, mutta että näihin kumpaakaan täsmennykseen ei sisälly mitään arvolatausta.

Emeritus-kanslerin viesti on, että jatkossa meillä ei enää ole varaa näin korkeaan sosiaaliturvaan, näin hyviin eläkkeisiin ja näin kattaviin julkisiin palveluihin. On luovuttava osasta hyvinvointia, jotta hyvinvointivaltio voisi säilyä.

Ei ihan tavallista demaripuhetta, mutta Schmidt tunnetaankin reaalipoliitikkona. Hän toteaa tyynesti, että jatkossa ikääntyvän Euroopan on mukauduttava "pienemmän valtion" aikakauteen.

Tässä voi itse kukin miettiä, pitääkö poliitikon olla jo liki satavuotias sanoakseen tällaista? Aika saattaa tuoda perspektiiviä, mutta ainakin se näyttää tuovan rohkeutta. Nykyisen tasoiseen hyvinvoinnin pysyvyyteen ja kasvuun uskotaan meillä Suomessakin miltei varauksetta ja poliittisesta äärestä laitaan. Tämä siitä huolimatta, että päätöksiä eläkeiän nostosta – eli työnteon pidentämisestä - ei saada aikaiseksi eikä rakenteellista työttömyyttä kitketyksi nousukauden huipullakaan.

Suomalainenkin poliitikko on kovan paikan edessä – ja juuri nyt. Viime vuosi jätti vähän savuavia raunioita, mutta paljon purkamattomia pommeja. Jo ennestään velkainen valtio otti kovimman iskun vastaan kansainvälisen kriisin vyörystä. Joka viides kulutettu julkinen euro on lainattua.

Tähän saumaan sitten lyödään kiinni jo ensi vuoden budjettia. Tai tarkemmin budjetin kehyksiä, mikä onkin kovin ponnistus. Siinä määritellään budjetin liikkumavara. Nyt keskusta-oikeistolaisen hallituksen poliittinen tuuli käy jo siltä kantilta, että tuon liikkumavaran pitäisi olla negatiivinen. Suomeksi tämä tarkoittaa, että menoja pitäisi vähin erin alkaa supistaa.

Lama ei ole ohi. Sen sijaan valtion iskunkestävyys alkaa tältä erää olla ohi. Olisi melko vastuutonta odottaa, että ikäviin päätöksiin ryhdytään vasta seuraavien vaalien ja seuraavan hallituksen aikana. Ja samaan aikaan on silti elvytettävä – esimerkiksi telakkateollisuuden kriisiä – ja hoidettava kasvavaa työttömyyttä. Helppoja euroja ei ole säästäjille luvassa. Korvan takana kuumottavat 90-luvun laman opetukset: ärhäkkäät sosiaaliturvan leikkaukset tulivat viipeellä syliin sairastuvuuden ja psyykkisten ongelmien kasvuna.

Valtiovarainministeriön virkamieskunta on valmistellut tiiviisti julkisen talouden rahapulan kiinni kuromista. Työ on mitoitettu kahden vaalikauden mittaiseksi. Näyttää siltä, että tasapainotettavaa olisi puolisentoista miljardia vuodessa. Eihän se sen enempää todellakaan ole. Mitä nyt lähestulkoon maatalouspääluokka nurin joka budjettiriihessä. Eikä sitten tähän enää yhtään uutta finanssikriisiä, pliis.

Schmidtin ajatusten taustalla oli Euroopan ikääntyminen. Jotta vakavuus olisi aito, kannattaa mainita, että Suomessa ikäsidonnaiset menot nousevat tuplasti vanhaan Eurooppaan nähden seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana.

Visio muuten tarkoittaa paitsi näkymää tulevaisuuteen, niin toiselta merkitykseltään myös harhakuvaa. Molempia kannattaa edelleen viljellä, mutta jälkimmäistä todellakin vain lääkärin läsnä ollessa.