Laitila 5.7.2009

MT / Kolumni / TK

Juha Kuisma on osuvasti leikkinyt ajatuksella Suomesta, jossa olisi toinen Helsinki. Nythän maa vaappuu yhden keskuksen ympärillä tavalla, joka väkisinkin johtaa kapeaan ajatteluun ja sivistymättömään huuteluun rajan molemmin puolin.

Erityistä huutia tässä on saanut tiedotusvälineistö, media. Kun politiikan vaikutusvalta on heikko, joskus jopa olematon, on valta siirtynyt ulkoparlamentaarisille voimille. Näyttää siltä, että media luo asetelmat ja ohjaa keskustelua. Tämän hirvityksen motiiveina ovat raha ja taloudellinen hyöty sekä tunteista aidoimmat, kosto ja viha.

Siis näinhän me uskomme tai meille uskotellaan. Jospa takana onkin yhteinen salaliitto maakuntien Suomen tuhoamiseksi. Sellaiseen maahan jäisi vain ilmastopoliittisesti valveutunut metropoli ja vähäsen tarkoin valikoituja virkistysalueita. Sen maan poliittinen kartta olisi nykyistä vähävärisempi.

Entisenä mediatyöläisenä on pakko sanoa, että en vieläkään, en edes nykyammatissani usko salaliittoihin. Uskoni puolueettomuuteen ja tiedon välittämisen ihanteisiin on kyllä kärsinyt, ehkä lopullisesti. Helsingin Sanomathan tässä on ollut vuosien ajan erityisesti framilla eikä seepra ole raidoistaan päässyt. Esimerkiksi käy Sanomien korskea kirjoittelu Lääkelaitoksen alueellistamisesta Kuopioon. Harvoin on niin typerillä argumenteilla leimattu yhtä kaupunkia ja yhtä maakuntaa jälkeenjääneisyyden perikatolaksi. Sanomien nuorsuomalaisen juuren hautuumaalla ei kasva enää villiheinäkään.

Helsingin Sanomien ilmaherruus mediataivaalla on sekä oman toiminnan että sattuman tulosta. Hallintokaupungin ja samalla suurimman kaupungin lehti kasvaa luontojaan. Kilpailijoiden – kuten Uuden Suomen – kuolemat talousvaikeuksiinsa helpottavat kattausta. Maakuntalehdillä ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta oikeasti kilpailla hesarin kanssa uutisilla, vaikka joskus osumia tuleekin. Siksi kuva ja ihanne tasapuolisesta tiedonvälityksestä hämärtyy.

Idealisti minussa sanoo silti, että hämärtyy vain ajoittain. Medialla, myos etelän medialla on ainakin tähän asti ollut jonkinlainen rekyyli. Joku itsesäätelykoodi ohjaa katsomaan myös toisesta kulmasta. Joskus. Jotenkin. Journalismilla ei ole omaatuntoa mutta onneksi on jonkin sortin biodiversiteettiä, monimuotoisuutta.

Enemmän kuin peilistä, olen silti huolissani kuvasta. Suomesta on tulossa kummallinen ulkopuolisten maa. Me käperrymme nyt itsemme ja lähipiiriemme ympärille ja raha hallitsee. Osallistumattomuus näkyy ja tuntuu kaikkialla: politiikassa, kouluissa, urheiluseuroissa, työpaikoilla, taloyhtiöissä, maamiesseuroissa, missä vain. Se, mikä ennen oli yhteistä, on nyt luovutettu yhteiskunnalle, jolta odotetaan mahdottomia.

Suomeen ja suomalaisiin pitäisi kiiruusti puhaltaa uutta henkeä. Kaiken hyvän ja taloudellisen hyvinvoinnin keskellä meiltä on päässyt hukkumaan päämäärä. Miksi, miten ja kenelle elämme ja rakennamme? Ja mikä on minun osuuteni siinä? Kuluttaminen ja nauttiminenko?

Vastavoimaa ei pitäisi odottaa vaan sitä pitäisi ruokkia. Tässä etelän ja pohjoisen medialla, etelän ja pohjoisen ihmisillä on vain yhteisiä tavoitteita ja yhteisiä etuja.

Suomi on liian pieni maa käymään jatkuvaa henkistä sisällissotaa.