VIERASKOLUMNI, MT 30.11.2009

Erehtymättömyyttä

Pikku-uutinen aamun lehdessä: ruotsalaistutkijat löysivät asutusta Tornionjokilaaksosta. Kysymys ei kuitenkaan ollut ruotsin demarien keskittämispolitiikan epäonnistumisesta. Asutusjäljet johtivat 11 000 vuoden taakse, jääkauteen. Vallitsevan käsityksen mukaan tuolloin maata peitti parin kilometrin jääkerros eikä elämälle ollut täällä sijaa.

Tästä ei kannata tehdä muita johtopäätöksiä kuin se, että tiede elää. Kehitys kehittyy, kuten itänaapurissa tavattiin sanoa.

Vakavampaa pohdintaa on harjoitettu kahdesta tulevaisuuden haasteesta. Ilmastonmuutos on niistä massiivisempi mutta ei Itämeren rehevöityminenkään jää meidän kolkallamme tästä kovin kauas. Aina silloin tällöin yksittäinen tutkija tai poliitikko harrastaa poikkeavaa ajattelua.

Ihmisen toiminnasta johtuvaa ilmastonmuutosta arvuuttelivat ensimmäiset rohkelikot jo satakunta vuotta sitten. 1960-luvulla alkoi tulla todistusaineistoa, mutta vielä Kioton sopimusta solmittaessa parikymmentä vuotta sitten tutkijoiden todistamisen taakka oli suuri. Nyt arvioinnin arviointiin on kehitetty mielenkiintoinen järjestelmä, tutkijapaneeli.

Ilmastotutkimuksen kattojärjestö IPCC kerää yhteen yli 2000 tutkimuksen aineiston, järjestelee sen tilastollisesti ja esittää keskiarvon kantanaan.

Hajonnan ääripäät ovat melkoiset, lajittelusta huolimatta. Paneelin arvio osoittaa, että ilmasto voi seuraavan sadan vuoden aikana lämmetä 1,6 astetta tai sitten peräti 6,5 astetta.

Olennaista on huomata, että tiedemaailma ylivoimaisella enemmistöllä hyväksyy ilmaston lämpenemisen totena.

Paitsi eivät tietenkään ihan kaikki. Heistä monet saavat huomiota sillä, että väittävät kollegoiden vaientavan heidän poikkeukselliset tuloksensa.

Joskus tästäkin löytyy kiusallista todistusaineistoa. Brittitutkijat käyvät parhaillaan keskustelua ilmenneistä tulosten vääristelyistä ja tieteelle ”hankalien” toimittajien pimittämisestä.

Tutkimuksessakin kysymys on paitsi totuudesta, myös rahasta. Ilmastonmuutokseen ja sen hidastamisen ratkaisuihin uhrataan miljardien tutkimuspanoksia. Ei tiedemaailmakaan ole vapaa ahneuden taudilta.

Tässä lehdessä ministeri Paavo Väyrynen esitti pari kuukautta sitten oman ratkaisunsa Itämeren pelastamiseen. Väyrysen malli ei ollut aivan uusi, mutta mittakaava oli. Hän esitti, että meren keskeinen ongelma on sen sisäinen kuorma – yksinkertaistaen pohjaan kertyneet ravinteet ja hapeton tila. Ajatuksena oli, että pikkujärvien tapaan merta pitäisi hapettaa pumppaamalla pohjaan happea.

Eduskunnan ympäristövaliokunnassa sorvaamme raskasta mietintöä Itämeri-selonteosta.

Olemme sattuneesta syystä puntaroineet aika paljon tämän tyyppisten insinööriratkaisujen tehoa. Siitä huolimatta, että mallia sovelletaan ja tutkitaan laajasti – myös Suomen rannikolla – ei sen käyttö tässä mittaluokassa saa lainkaan tukea.

On meille oikein laskettukin, että ”poreamme” kuplii vasta kun 1,6 miljoonaa kuutiometriä merivettä on jatkuvassa liikkeessä. Tupakkiaskin kanteen voi laskeskella, paljonko tuo vaatisi energiaa.

Sitäkin on arvioitu, että jospa Tanskan salmia syvennetään tai ruopataan laajemminkin. Vesi liikkuu kyllä paremmin, mutta ei kuulemma sittenkään halutuin tuloksin.

Jäljelle parannuskeinoista jää siis ulkoisen ravinnekuormituksen vähentäminen.

Erehtymättömyyttä meillä on tietenkin riesaksi asti. Silti tämä näyttää näiltä osin aika tylyltä.