Laitila 9.1. 2010

Keskustan sittenkin yllättäen avautunut kamppailu puheenjohtajuudesta on jo johtanut tärkeään keskusteluun. Kysymys on asettunut siten, että millaista johtajuutta ja politiikkaa Suomi nyt tarvitsee?

Asetelman syntymistä auttoi Keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrysen ilmoitus siitä, että tarvitaan enemmän voimamiehiä kuin Idols-tähtiä. Ajat ovat niin vaikeat, että iällä ja kokemuksella on erityistä tilausta.

Kaikesta päätellen Paavo löysi tehtävään sopivan ehdokkaan yllättävän läheltä. Pienen kiertotien kautta avaus kuitenkin johti siihen, että nyt pohditaan oikeasti linjaa, ohjelmaa – ja siinä sivussa sopivaa poliittista ikää.

Kuka on "sopivan kokenut"? Jos kokemus tulee ajan ja elämän myötä, niin löytyyhän Keskustan vaihtopenkiltä edelleen myös Eino Uusitalo, Marjatta Väänänen, Taisto Tähkämaa, Ahti Pekkala. Ja monta muuta arvostettua, politiikan karaisemaa voimahenkilöä. Nostihan Kekkonenkin aikanaan Martti Miettusen varsin korkeassa iässä tasavallan pääministeriksi.

Taikasana tässä taisikin olla Kekkonen. Kekkonen – kaikesta huolimatta – osaltaan jatkoi Suomen hallitsemisessa "hyvän tsaarin" perinnettä. Hänen kiistaton asemansa nosti kansakunnan johtohahmon suorastaan sankarillisiin mittoihin. Siinä oli meidän suomalaisten hyvä keskittyä arkiaskareisiin, kun presidentti piti herrat nuhteessa ja sodat loitolla. Mitä muuta sitä kansalainen kaipaisi?

Ajat ovat muuttuneet. Yhden totuuden maasta on tullut moniarvoisempi, kriittisempi ja sisäisesti jakaantuneempi. Olemme monella tavalla kansainvälisempiä ja kiinnittyneitä maailmanlaajuiseen talouteen ja tiedonvälitykseen. Käskemällä johtaminen on hävinnyt joukkuepelille – niin ainakin olisi pitänyt käydä. Isänmaallisuus on vahvaa, mutta se ei ole ihan sitä, mitä se joskus oli.

Politiikkaa on vaivannut luottamuksen puute. Yhä useampi jättäytyy kansalaisyhteiskunnan ulkopuolelle. Alueet, ryhmät ja sukupolvetkin nousevat toisiaan vastaan nyt, kun pitäisi löytää yhteinen linja, yhteinen näkemys ikääntymisen, hajaantumisen ja rakenteellisen työttömyyden voittamiseksi. Kun vapaat markkinat eivät sitten ratkaisseetkaan "näkymättömässä ohjauksessaan" näitä yhteiskunnan ongelmia, niin tarvittaisiin - amerikkalaisten tavalla – uutta toivoa.

Olen lukenut presidentti Barack Obaman kirjan "Toivon rohkaisusta". Taitavana kirjoittajana hän kuvaa elävän tarkasti amerikkalaista arkea ja suhdetta politiikkaan. Hän ei julista tai käske. Presidentti kehottaa oivaltamaan.

Sittemmin Obama on joutunut tiukasti käskemäänkin, mutta hänen tyylissään on jotakin ajalle ominaista. Jos muutosta tahtoo, siihen pitää näyttää tietä enemmän esimerkillä ja puhuttelemalla kuin kovalla komentoäänellä.

Tärkeintä on kansalaisten oma, realistinen kokemus politiikasta. Jos vallalle jää vain tunne siitä, että mikään ei muutu saati parane, olemme epäonnistuneet kaikki. Jos taas koemme omalla toiminnallamme, ajatuksillamme ja teoillamme olevan voimaa ja liittolaisia, on demokratiallakin tulevaisuutta.

Kesäkuussa 1918 Santeri Alkio sanoi eduskunnassa: "…tämä kansa on kasvatettava sillä tavalla, että se kykenee keskuudestaan luomaan itsellensä sellaisia valtiomiehiä ja johtajia, jotka rohkenevat uskoa ja uskaltaa tähän kansaan".

Kysymys taitaa olla enemmän ihmisten kuin asioiden johtamisesta.