Laitila 14.9. 2008

MT / Kolumni / TK

Tässä tosi-teeveen varjossa tapahtuu suuria, tuntemattomaksi jääviä mullistuksia. Kuten nyt vaikka sellainen pikku yksityiskohta, että maailman vapaakauppaneuvottelut jäivät elokuun alussa pahasti päälle.

Seitsemän vuotta hierottu WTO:n Dohan kierros oli määrä huipentaa samppanjalasien kilistelyyn Genevessä, mutta ei auttanut edes kellojen pysäyttäminen kolmeksi vuorokaudeksi. Lopullinen sopu jäi tulematta.

Viime viikolla kävin paikalla päivittämässä tilannetta osana parlamentaarikkojen kokousta. Kyllä, WTO:n pääjohtaja Pascal Lamy oli edelleen optimistinen. Hänen mielestään viime viikkojen kontaktit kertovat, että jahka USA:ssa on uusi presidentti ja EU:lla parlamentti, niin sopimus tehdään. Neuvotteluslangiin vihkiytyneet olivat kuitenkin sitä mieltä, että Lamy uskoi viestiinsä itsekin vähemmän kuin aikaisemmin.

Maatalousneuvotteluja vetävä Graham Falconer oli puolestaan paljon suorempi. Hänen sanomansa oli, että hei pojat ja tytöt, ei tässä ole kehitysmaiden vaatimasta teknisestä suojalausekkeesta kysymys. Kysymys on politiikasta ja poliittisesta ongelmasta. Ja vaikka sopu itse asiassa saattoi jo olla varsin lähellä viimeksi, niin jokainen päivä vie meitä siitä kauemmaksi. Nyt kuuden viikon jälkeen emme enää oikein muistakaan mistä oltiin yksimielisiä ja miten.

Tai emme halua muistaa.

Solmun ydin on taas kerran maataloudessa. Tavoitteena on ollut poistaa kaikki "punaiset" eli vientituet ja tuotantotuet. "Vihreät" tuet eli tuotantoon sitomattomat olisivat sallittuja. Samalla tulisi vientiin määrärajoitteita ja avattaisiin markkinoille pääsyä eräiden tuotteiden osalta.

Euroopan Unioni on ollut edelläkävijänä. Reformit on tehty – paitsi että terveystarkastuksessa hiotaan vielä loppuja kuntoon. Meille nykyinen paketti ei tuottaisi uutta ongelmaa, näin arvioidaan.

Historiallista oli se, että myös USA olisi ollut loppusuoralla valmis huomattavasti alentamaan maataloustukiaan.

Erityisesti kehitysmaat kuitenkin pelkäsivät, että ruokakriisin myllertämät markkinat saattavat johtaa paikallisiin romahduksiin. Olisi siis oltava oikeus suojautua tulleilla. No, tämä mahdollisuus on olemassa nytkin, mutta kiista kohdistuukin siihen, onko suoja riittävä?

Entä jos koko kierros kaatuu? Kun vuosituhannen vaihteessa aloiteltiin, oli maailman kauppa vakaata ja kasvavaa. Nyt kaikki kilpailevat resursseista: öljystä, ruuasta, vedestä ja metalleista. Vaikka jo Antti Chydenius laski liberalisoinnin hyödyt, niin oma suu on silti kontin suuta lähempänä, maailmallakin. On mahdollista, että siirrymme askeleen pari taaksepäin.

Se taas tarkoittaisi kahdenvälisten sopimusten lisääntymistä, protektionismia ja ehkä kaupan volyymin laskuakin. Hyötyjiä olisivat niukkojen luonnonvarojen haltijat mutta kärsijöitä kansainvälisellä kaupalla elävät.

Suomi kuuluu etupäässä tähän jälkimmäiseen osastoon.

Ajamme sopua, vaikka sitten laihaakin.