Maaseudun Tulevaisuus 23.3.2009

Valkuaistehdas tarvitaan

Syvälle tuotantoketjuun päätynyt salmonella paljasti maatalouden laatuketjun heikon lenkin. Sen nimi on tuontivalkuainen.

Valkuaisomavaraisuus keikkuu meillä siellä 14 prosentin korvilla. Se on aivan älyttömän kehno, ottaen huomioon kuinka rehutehdasriippuvaiseksi juuri sika- ja siipikarjatuotanto on muuttunut. Eikä maidontuotantokaan enää voi ylpeillä selkeällä nurmen jalostukselle, sen verran lisäravinteita tulee Mansikin pöytään oman talon ulkopuolelta.

Salmonellan suhteen on tietenkin syytä vetää syvään henkeä ja todeta, että valvonta toimi. Ja niin toimi myös tehdas. Linjat on siivottu ja riskierät tarkistettu. Saastuntojen määrä jäänee lopulta alle kymmeneen, mikä on mahdollisuuksiin nähden vähän. Kuluttajienkin luottamus tuntuu säilyneen, mikä sekin on pitkän työn tulosta.

Valkuaisrehusta tulee jatkossa aivan yhtä suuri pula kuin fossiilisesta öljystä tai lannoitteista. Suomalaisen maataloustuotannon on tässä aivan turhaa vetää pussia päähän ja toivoa, että kyllähän meidän vaatimaton osuutemme aina maailmalta löytyy. Tilanne on otettava haltuun, niin valkuaistuotannon määrän kuin laadunkin suhteen.

Muutamia vuosia sitten - luomuaikanani – olin yksi Suomen suurimmista härkäpavun viljelijöistä, siis pinta-alan puolesta. Siihen ei paljon vaadittu, kun koko maan ala oli parisataa hehtaaria. Luomuviljelijät ovat monessa pioneerejä, niin tässäkin. Nyt herneen ja härkäpavun viljelyä elvytetään laajemmin, vihdoin. Toivottavasti kotitarvesekoittajia ei jätetä yhtä yksin kuin meitä luomukokeilijoita.

Öljykasvit ovat meillä se totutuin valkuaislähde. Siinäkin on varaa kasvuun, mutta ongelmana on yllättäen öljy. Elintarvikemarkkinoilla ei ole sijaa eikä biodieselkään vedä, vallankin kun jenkit dumppasivat varastonsa maailmalle hintoja sotkemaan. Neste Oil tuo biomömmönsä Indonesian hyvin sertifioiduilta palmuöljyviljelmiltä: suomalainen öljy kuulemma tahrii suuttimet polttimissa. Tästä kotimaisen rypsiraaka-aineen ja osaamisen yhdistelmästä ei siis taida olla nopeaa apua proteiiniropleemaan.

Tehokkain tapa tuottaa valkuaisrehua on perustaa etanolitehdas. Me tuotamme vuosittain vähintään 800 miljoonaa kiloa yli tarpeemme rehuviljaa, jossa valkuainen on toinen puoli satoa. Nyt tuo valkuainen dumpataan ulkomaille ja tilalle ostetaan kehitysmaista soijaa. En ole muuten huomannut, että joku olisi erityisesti kamaloinut tätä riistoa, jota me suosimme joka päivä. Sen sijaan valtava huuto on ollut omissa porukoissakin siitä, että pellon tuotantoa jalostettaisiin energiaksi. Se on kuulemma ruokapöydästä pois.

Mutta ruokapöydästä olisi pois vain energian osuus. Valkuainen palautuu sinne lihan ja maidon kautta. Ketju olisi kaikilta osin kotimainen ja luotettava – sitähän me haluamme, vai?

Tiedän. Viljaetanoli ei ole suositeltu toisen sukupolven polttoaine. Silti sitä valmistuu Euroopassa yli 4 miljardia litraa vuodessa ja toinen mokomallinen tehtaita on suunnittelussa. Siksi Ruotsin kavalaa suunnitelmaa tuoda brassietanoli valmiiksi bensiiniin sekoitettuna vastustetaan jyrkästi. Se kun kävisi tullitta ja murentaisi viljaetanolin kannattavuutta.

Tällaisen valkuaistehtaan kannattavuus riippuu tietenkin molempien lopputuotteiden hinnasta. Takavuosina etanolin kannattavuusrajaksi arvioitiin raakaöljyn 50 dollaria tynnyriltä. Ei siitä nytkään niin kovin kaukana olla. Ja viljahan on jo noita aikoja edullisempaa.

Ja jos rehutehtaita on uskominen, niin tuontisoija se vasta kallista onkin. Ainakin tuo lähes salmonella- ja gemo-vapaa tavara.Viljavalkuainen ei ole utopiaa vaikka liikennepolttoaineet jatkossa tehdäänkin etupäässä puusta ja turpeesta. Miksi emme käyttäisi kotimaisia resursseja, kun niitä on tarjolla?