Laitila 29.7. 2007

"Jos (Euroopan unioniin) liittymisestä vielä jää vakavia vaikeuksia Etelä-Suomen maataloudelle, komissio voi myöntää oikeuden maksaa kansallista tukea." Artikla 141.

Tässä on muistini varaisesti tuo EU-sopimuksen kuuluisa kahden konditionaalin lause. Jos jää, voi myöntää. Kolmas konditionaali on sitten se vakava vaikeus, jota sitäkään ei ole missään määritelty.

Tämän kanssa on eletty kohta 12 vuotta. Sitovuudesta ja pysyvyydestä ei aiota tinkiä vieläkään, vaikka uutta sopimusta haetaan kuudeksi vuodeksi. Tämä jakso ei aivan sattumalta ajoitu samaan tahtiin EU:n oman maatalouspolitiikan uudistuksen kanssa. Sekin on käsillä, taas.

Suomen esityksessä on lähtökohtaisesti uudistuksen makua. Nyt loppukin tuki irtoaa tuotannosta, paitsi märehtijöillä. Ja hevosilla. Epäilemättä komissio ajaisi dekoplausta sielläkin – jo nyt – ellei suurta mannerten välistä maitoreformia jo pyöriteltäisi komission suuressa myllyssä.

Tässä kun kirjoitan, muistutan, että kysymyksessä on vasta Suomen esitys. Se voi vielä "hovissa" muuttua, suurestikin ja ainakin yksipuolisesti komission tahdosta. Onhan tätä pomputusta piisannut.

Selkeistä hyvistä puolista aloitetaan. Pitkä sopimus on aina lyhyttä parempi. Positiivista on sekin, että tuen kokonaistaso säilyy kohtuullisen samana, noin neljän miljoonan kokonaispudotusta koko jaksolla taidetaan esittää. Tuotantosuunnittain muutosprosentti vaihtelee. Hyväksi voi lukea senkin, että märehtijäpuolella otettaisiin aivan kohtuuttomaksi karannutta etelän ja pohjoisen tukieroa pikkuisen kiinni.

Eduksi luen myös investointituen jatkumisen, mutta muutettuna. Tämäkin tuki on hyvä jatkossa saada sinne, minne se kuuluukin eli investoijille. Valtion budjettipuolellakaan ei pitäisi tulla odottamattomia vääntöjä tämän hallituksen aikana, jos hallitusohjelmaan on luottaminen.

Sitten sukellus uuteen ja tuntemattomaan. Viljansyöjien tukimalli sekoittaa pakan kokemattomalla tavalla. Osa luopuu heti, osa jää pitkälle tauolle, osa lähtee koviin investointeihin. Paine siirtyy tukipolitiikasta markkinahintoihin. Aika paljon on nyt kiinni itse kunkin alan ketjuohjauksesta kuinka ja miten tuotanto ja sitä kautta markkinat kehittyvät.

Markkinahinnoissa ei pitäisi työnsä taitaville olla mahdotonta tehtävää. Jos 141-tuen laskee sikakilolle, jäädään 20 sentin tuntumaan. Kananmunissa lukema värähtää vähän kymmenen sentin paremmalle puolelle. Jos tilastoihin on uskomista, suurin piirtein sen verran ovat tuottajahintamme laahanneet Euroopan keskitasoa perässä.

Elintarviketeollisuutemme tarvitsi "nuppituen" kun kertarytinällä mentiin EU-jäsenyyteen. Harva talo oli valmis avoimeen kilpailuun markkinoilla. Osa tuestahan on ketjussa valunut eteenpäin, sekä teollisuudelle että kaupalle. Nyt pitäisi pärjätä omillaan. Tuskin jatkossa löytyy pomoja lausumaan, ettei heitä oikeastaan tuottajahinta kiinnosta.

Siirtyminen on vaikeinta. Jokainen pyrkii maksimoimaan tukensa: kuinka estetään eläinruuhkat loppuvuodesta. Kuinka otetaan laajentajat, saneeraajat, osakeyhtiöt, eri järjestelyt huomioon? Ja kuinka torjutaan se, ettei meillä ole jatkossa yksimahaisilla kahta erilaista tuki- ja tuottajahintajärjestelmää Suomenmaassa?

Kasvinviljelyssä on omat kiemuransa, mutta mallia on sinällään jo harjoiteltu. Miinusmerkki on suurin peltomarkkinoilla. Siellä ero kotieläintiloihin kasvaa tukieuroina toiselle sadalle. Maata vuokraavat ja myyvät taitavat olla suurimpia hyötyjiä. Tarjouskilpailuissa järjen valo on harvoin kirkas.