Maaseudun Tulevaisuus, vieraskolumni 21.12.2009

Ruoka on politiikkaa. Maalaisliiton ja demareiden viha-rakkaus kukoistaa aina vaan keskustelussa ruoan hinnasta. Porvarillinen huoli taas on pykäliä omien mökkivesien turvaksi lantaa vastaan ja vihreä yleispelko maailman pelastamista geeniruualta.

Politiikkaa ne ovat eläinten oikeudetkin. On selvää, että tämän aktivismin takana on tavoite koko lihantuotannon ja –syönnin lopettamisesta. Epäselvää on vielä se, kuka tämän ottaa ensimmäisenä politiikan asialistalleen. Vihreiden Osmo Soininvaara jo tulitti blogissaan maatalousministeriä kehnosta tukipolitiikasta.

On sääli, jos itse asia kiertyy vain siilipuolustuksen ylläpidoksi ja pika-argumenttien nopeaksi vaihdoksi. Huoleen eläimistä kytkeytyy tehotuottamisen ja tehokuluttamisen liitto. Yhteinen nimittäjä tälle kaikelle on halvan ruoan illuusio, harhakuva siitä, että maatalouden tuottavuuden parantaminen johtaisi paitsi kuluttajan käytettävissä olevien tulojen kasvuun myös kaikin tavoin kestävään ja kilpailukykyiseen elintarviketuotantoon. Jo pelkkä ajatus on henkinen konkurssi.

Valinta tehtiin viitisentoista vuotta sitten. Kun EU-jäsenyys oli ilmeinen, kävi selväksi, ettei erityisesti kotieläintaloutemme pärjää kilpailussa muun, silloisen EU:n tuotantoa vastaan. Matkan varrella EU laajeni itään ja maailma laajeni länteen, mitkä molemmat ovat lisänneet painetta ja tuskaa ruokaketjun alkulähteillä.

Tie haarautui. Toisessa luki: kohti selvästi suurempia yksikköjä. Toisessa piti lukea, että kohti monitoiminnallista modernia maatilaa, mutta tämä kyltti taisi jäädä päätöksentekijöiltä piiloon.

Tätä ei nyt sovi lukea sillä tavalla, että suuremmassa tuotantoyksikössä on enemmän eettisiä ja tuotantotapaan liittyviä ongelmia. Ei, ei niin. Usein jopa päin vastoin. Suunniteltu rakentaminen ja tekniikka tarjoavat lähtökohdiltaan paremmat puitteet myös eläinten hyvinvointiin. Ne voisivat tarjota paremmat puitteet myös ympäristöongelmien – kuten lannankäsittelyn – ratkaisuiksi.

Kävi kuitenkin sillä tavalla, että eläimestä tuli puhdas kustannusyksikkö. Ja kun yksikkö kustantaa liikaa, eikä rahaa tule vaikka kuinka tekisi, tulee kannattavuusongelma. Ylpeys, kannattamattomuus, kokemattomuus ja laskelmien pettäminen voivatkin johtaa uupumiseen. Avioerot, velkakierre, masennus, jopa itsemurhat ovat meidän maanviljelijöiden salattua arkea, joista ei rohjeta tai haluta puhua.

Kun puhumme eläinten hyvinvoinnin laiminlyönneistä, taidamme enemmän puhua oireesta kuin pykälien ja valvonnan puutteista. Lait ja asetukset eivät riitä, ellei elinkeinolla ole perspektiiviä.

Pelkään sitä, että maanviljelijät jätetään taas yksin. Kaupan liiton Osmo Laine jo pesi Helsingin Sanomissa kätensä todetessaan siihen suuntaan, että tuottajien on korjattava havaitut puutteet. Se ei valitettavasti riitä. Jos sikakilo myydään euro ja neljätoista senttiä kilo niin ei sillä hinnalla siasta juuri nykyistä onnellisempaa tehdä.

Koko ketjun on tultava mukaan. Kaupalla ja kuluttajilla on suurimmat mahdollisuudet vaikuttaa elintarvikkeiden tuotantotapaan ja hintaan.

Mutta onko kaupalla oikeasti kanttia osoittaa vastuuta suomalaisesta elintarvikeketjusta? Varaa sillä siihen kyllä on.