Laitila 1.2.2009

MT / Kolumni / TK

Kun ministeri Sirkka-Liisa Anttila on palannut viimeisten kansallisen tuen sopimusten kanssa Brysselistä takaisin, olen kuulunut vaimeisiin taputtajiin. Ministeri on sinällään tuonut sen, mikä on ollut tuotavissa ja ansaitsee siitä ison kiitoksen.

Karvas totuus on silti edelleen se, että EU-sopimuksemme valuvika – katkera tukialueraja Suomen halki – vaatii etelän ja pohjoisen tuen yhteensovittamisen. Ymmärsin jo kokemuksesta tämän tehtävän mahdottomuuden – siitä poliittisen riehaantumisen puutteeni. Kyse on erityisesti sika- ja siipikarjasta tässä tilanteessa.

Olen pannut merkille, että viisitoista vuotta jäsenyyttä on hämärtänyt EU-sopimuksen tavoitteet ja taustat. Viljelijävaikuttajiksi ja politiikkaan on tullut henkilöitä, joille silloin väkisin synnytetty tilanne on muodostunut tai jäänyt ainoaksi ja muuttamattomaksi totuudeksi. Jalostavaan teollisuuteen on tullut johtoporras, joka käy tukipolitiikalla myös markkinasotaa. Media ei enää pitkään aikaan ole pysynyt maatalouden tukijärjestelmän korttitalossa ajan tasalla. Yhteistä kaikille osapuolille on vahvat tunteet ja oikeassa olemisen pakko.

Olen tässä tietenkin itse monella tavalla osapuoli ja tätä tekstiä on luettava sillä rasituksella. Viime perjantain tukisopimus oli varmasti EU-historian vaikein, mutta ei lopputuloskaan hyvä ollut. Katsoo asiaa miten päin tahansa, niin nyt syntyy sika- ja siipikarjatalouteen tukiporras - joskin huomattavasti alkuperäistä lievempi. Huomion arvoista on, että muinoin itsenäisen Suomen aikana sika- ja siipikarjatuotannossa ei ollut vastaavaa.

Maidossa ja naudassa vanhassa maailmassa käytettiin alueellista lisähintaa. EU-mallissa oli alusta saakka porrastusta, mutta raskas repeämä tapahtui viime 141-ratkaisun seurauksena. Lopputulos on ollut ilmeinen: maidon- ja naudanlihantuotanto siirtyvät kiihtyvästi kohti länttä ja pohjoista. Yksimahaisväen huoli saman ilmiön kiihtymisestä ei ole aivan aiheeton.

Näillä mennään, ainakin tämä vuosi. Jatko on mielestäni edelleen toivomuslauseisiin sidottu.

Maatalouspolitiikan ihannetila on mielestäni sellainen, että puhumme me poliitikot mitä hyvänsä keskenämme, niin maatiloilla voidaan juoda aamukaffet ihan huolettomina: on tahtoa, keinoja ja rahaa hoitaa ongelmia.

Nythän tämän hallituksen aikana ei ole ollut tahdosta ja rahasta puutetta, kuten joskus aiemmin. Maatalous kiinnostaa aidosti kaikkia hallituspuolueita. Mutta keinot käyvät vähiin. Ei siinä paljon päällään seisominen auta, jos komission juristikaarti sanoo, että ei käy.

EU-sopimuksemme kansallinen osa on tulossa nykytiensä päähän, ei siitä mihinkään pääse. Meidän on jo kiiruusti aloitettava suuri kansallinen projekti, jolla voisimme vakauttaa ja vakiinnuttaa erityisasemamme EU:n maatalouspolitiikassa – jos se ikinä on mahdollista. On niitä, jotka uskovat, että se hetki pilattiin hätäilemällä liittymissopimuksemme sitovuus keväällä 1994 ja uudelleen vuonna 1996. Sen jälkeen on edessä vain hankalaa sopeutumista, kuten nytkin.

Uuden mahdollisuuden puolesta puhuu kriisi. Talouden pysähtyminen pakottaa ajattelemaan kansainvälisiä järjestelmiä uudelleen, vaikka maatalous ei niissä juuri tapetilla olekaan. Mutta muutosvoimia pyörii sekä kansainvälisen vapaakauppajärjestelmän että EU:n sisäisen organisoitumisen pöydillä. Suomen maatalousministerin ja koko hallituksen olisi nyt aktiivisesti luotava tulevaisuusmalleja ja etsittävä muista liittolaisia. EU-maatalouspolitiikka on joka tapauksessa uudistumassa viimeistään 2014.

Tukiraja halki Suomen on hirvittävä kansallinen onnettomuus. Se tulee näivettämään suomalaista maaseutua katkeraan loppuun saakka. Nyt tarvittaisiin väkeviä tulevaisuuden näkymiä ja uskoa niiden toteuttamiseen.

Ei tähän 80-luvun jakopolitiikasta paljon heru.