Maaseudun Tulevaisuus 28.4.2008 Kolumni

Ihmiskunta on havahtunut siihen tosiasiaan, että maailmasta loppuu ruoka. Uutiskuvat maailmalta kertovat, kuinka ruuan puute ja sen nopea hinnannousu on saanut väen mellakoimaan. Egyptissä armeija leipoo leipää siviileille ja Filippiineillä jaellaan riisikortteja. Meillä puhemies Sauli Niinistö on huolissaan.

Meille elintarvikeketjun ammattilaisille tässä ei ole muuta yllättävää kuin muutoksen nopeus. Viime vuosikymmeninä ei ole ollut erityisen mediaseksikästä paukuttaa omavaraisuuden ja huoltovarmuuden puolesta. Sitä halpaa ruokaa vaan on huudettu ja talonpoikaa kuritettu kulutusjuhlien kimaltavissa pyhätöissä.

Ei ole auttanut todistelu siitä, että maailma elää jatkuvasti oraiden päällä. Perusvarastot riittävät enää hädin tuskin kuukaudeksi, jos tasan jaettaisiin. Ilmastonmuutos on jo täällä ja peltojen tuotto vaihtelee sääriskien mukaan. Öljy on kalliimpaa kuin koskaan eikä maapallon väki ole lakannut lisääntymästä. Syöjien määrä kasvaa, tasaisen varmasti.

Olo on enemmän kuin ristiriitainen. Kun ensin on moitittu hyvinvointitappion aiheuttajaksi, huudetaan nyt ratkaisuja. Alkaa muuten olla taas agronoomilla kysyntää.

Toisten hädästä on katalaa kenenkään hyötyä, mutta totuus on se, että meillä Suomessakin on mahdollisuus tehdä enemmän. Lauantaina aloittelin vehnäkylvöjä – ennätysaikaisin muuten – ja mietin, kuinka tästä saa vielä enemmän irti. Niin se on, että enemmän tai vähemmän käsijarru päällä tässä on totuttu viljelemään.

Viljelyn tuottavuus on noussut hyvin hitaasti eikä viljelykasvien satopotentiaalia ole hyödynnetty lähellekään. Näilläkin leveysasteilla pitäisi päästä 7-8 tonnin keskisatoihin, tuplaten nykytilastoihin nähden. Peruutan kaikki kateelliset ajatukseni Käytännön Maamiehen satokilpailuja kohtaan.

Tuottavuustalkoissa vastaan tulee ensimmäisenä ympäristöajattelu. Uskon, että nykyisenkaltainen ympäristötuki on tulossa tiensä päähän. Ruuvi on kiristetty niin piukalle ja vikapaikoissa, että yllättävän monen tilan kannattaa tarkkaan laskea kannattaako roikkua mukana. Toisaalta muokkausmenetelmien, suojakaistojen ja ravinnelaskelmien hyödyistä on jo tullut arkipäivää. Ongelma-alueille keskiarvoratkaisuista on silti liian vähän ympäristöhyötyä.

Tehokas, ravinteet täysimääräisesti käyttävä kasvusto on parasta ympäristönsuojelua. Tämäkin on tietysti vahva yleistys, mutta tarvitsemme tässä ravistelua. Jos rikkaita peltoja pitää köyhdyttää, niin eikö levon sijasta tarvita maksimisatoja? Ja jos lisääntyvä sadanta vie mullat mukanaan, eikö silloin tarvita vahvajuurisia syysviljoja ja hyviä nurmia kalteville pelloille?

Sääli, että ympäristöohjelma on ajallisesti joustamaton. Viiden vuoden sitoumuksen sisällä pitäisi pystyä reagoimaan sekä ympäristön että maailman muuttumiseen.

Mutta joustavuus taitaa olla sana, jota on turha edes pyytää EU-komissiolta.