Maaseudun tulevaisuus
10.7.2010

Kesällä sattuu

Istun Oulun suvihiljaisella lentokentällä ja selailen iltapäivälehteä. Kupillinen vihreää teetä on kirvota kädestäni kun näen sanomakseni laitetun otsikon: ”Suomi nousuun geeniruoalla:”

No jopa oli aloitus sinällään sikses asialliseen juttuun. Aiempi sivulausekommenttini Verkkoapilan haastattelussa on muuttunut kesäiseen ”ruokolahden leijonamuotoon”. GMO:n alentaminen kasvinjalostuksen arkipäiväksi on saanut alleen kunnon mediatermiikin, nosteen.

Hoijakkaa. Olisipa melko epätoivoista kiskoa Suomea ylös elintarviketuotannon yhden jo varsin vakiintuneen menetelmän avulla. Samaan sarjaan menee otsikkonikkarin kauhukuva ”geeniruoasta”.  Voi tämän pojan tai tytön muinaista biologian opea, häntä käy nyt sääliksi. Kaikki ruoka – kaikki elollinen – on täynnä noita kauheita geenejä. Lautasellamme on elämän koko kirjasto joka ikinen päivä ja monta kertaa.

Ja mikähän oli kupletin alkuperäinen juoni? Tavoitteena oli kertoa, että suomalaisen elintarvikeketjun kilpailukyky on lipeämässä alta. Kansa syö brasilialaista ”geenibroileria” ilmeisen tietämättään ja suomalainen ketju jää kesannolle. Koko Eurooppa häviää tämän pelin, ellei se pysty parempaan kilpailuun tai kunnolliseen erikoistumiseen. 

Maatalouspolitiikkamme Euroopassa on vähän kuin Ranskan futismaajoukkue: täynnä lahjakkuutta ja mahdollisuuksia, mutta sisäisesti sekaisin eikä pelikirjasta tietoakaan.

Päivää ennen seison fiskarsin sakset kädessäni Vampulassa. Siinä toisessa kädessäni on sininen nauha, jonka takana muhii neljä miljoonaa kiloa – lietettä. Minulla on kunnia vihkiä uusi biokaasulaitos, ravinteiden kierrätyksen ja uusiutuvan energian hehkuva temppeli, maaseudun yrittäjyyden uusi maamerkki.

Näitä on vain liian vähän. Kun Saksassa jätteitä myllää yli 4000 laitosta, on meillä alle kuusikymmentä. Suurin osa hyödyntää vanhojen kaatopaikkojen kaasuja ja vain osa oikeasti pyrkii sähkö- ja energiamarkkinoille. Biokaasulle ei oikein löydy sijaa kaikkien energiapakettien majataloissa. Taivas taisi jo tulla uraanisähköllä täyteen.

Visioin silti, että putkea pitäisi laittaa. Maa- ja biokaasuputki yhdistäisi Euroopan ja arktiset alueet pohjoisessa. Sen varteen laittaisimme satoja biokaasulaitoksia. Kaasu syötettäisiin putkeen - paitsi silloin, kun siitä tehtäisiin sähköä – ja laitosten lämmöllä kuivattaisiin haketta ja pellettiä. Näin toimii osuuskauppaväki, mutta valitettavasti ei juuri Suomessa. Helppoahan tämä on haihatteluksi leimata, mutta vilpitön tavoitteeni on haihatella maaseudun puolesta.

Saan yllättävää komppausta amerikkalaiselta asiantuntijalta Isa Rubinsteinilta. Hän on paikalla Sitran kutsusta. ”Nämä ovat parasta globalisaatiota haastavaa politiikkaa”, sanoo hän, ”Nämä syntyvät paikallisen yhteisön keskelle, paikallisin voimin eikä näitä voi siirtää Kiinaan.”

Näiden kahden sattumuksen välissä kuljen Oulaisissa. Katselen Wanhaa Woimaa: maamoottoreiden, veteraanitraktoreiden ja kulkuneuvojen juhlavaa esillepanoa. On tapahtuman jo 18. vuosi ja väkeä paikalla ennätysmäärin. Ilmassa on enemmän kuin retrohenkeä, sanoisin tätä intohimoksi.

Isäntieni kanssa katsastamme rompetorin. Ei mitään rihkamaa, ei. Äijäkirppistä parhaimmillaan. Ostan supersporttiin uudet jalkatapit. Edelliset jäivätkin 70-luvulla kyydistä.

Yksi ympyrä on sulkeutunut.