Juhannuksen tienoilla päädyin surffailemaan netissä. Tie vei lopulta Jenkkilän nettilevykauppaan, josta tuli tilattua monet 70-luvun kantrirock-suosikkini CD:llä. Eaglesia, Neil Youngia, Crosby-Stills & Nashit. Joukkoon sopi vielä joku Hendrix, Joplin ja Doors.

Hämmästyin, kun keskihinnaksi tuli vain noin seitsemän euroa kiekko. Varmaan se oli tämän taas kerran vanhentuvan formaatinkin ansiota, mutta suurin syy oli vahva euro. Eurooppalaisilla on nyt ostovoimaa, ehkä enemmän kuin pitäisikään.

90-luvun alun Suuren Laman perussyitä oli ylivahva markka. Teollisilla jaloilla seisova Suomi menetti kilpailukykynsä liian vahvaan valuuttaan. Kun liikalastina oli myös kotitalouksien ja yritysten kasinotaloudesta paisunut velkakuoma ja idänkaupan romahdus mentiin pohjan kautta.

Useimmat meistä muistavat Laman katkerasti. Sen uusiintumisesta ei ole juuri viitteitä, mutta emmeitä on silti ilmassa. Vahva euro toimii periaatteessa kuten vahva markkakin. Elleivät Euroopan sisämarkkinat olisi vedossa, niin alkaisi työ tökkiä Suomessakin.

Toisaalta vahva euro helpottaa sopeutumista öljyn hinnannousun tuomaan shokkiin. Kuinka kallista se olisikaan, jos dollareilla ostettaisiin.

Kesälomista huolimatta ekonomistit ja poliitikot pidättelevät henkeään. On olemassa kaikki mahdollisuudet siihen, että hidastuva kasvu kääntyy taantumaksi saakka. Sivustakaan tilannetta ei voi jäädä ihmettelemään, vaan pitäisi toimia niillä välineillä, mitä yhteisesti vielä käytössä on. Lama voi tulla huomenna – tai sitten yhtä hyvin kiertää tämän Herran kukkaron tällä kertaa vähän kauempaa.

Mutta jos tehdään asioita, niin tehdäänkö oikeita asioita – ja vielä ajallaan. Euroopan keskuspankki on valinnut koronnoston linjan, joka on täysin päinvastainen kuin USA:n keskuspankin linja. Korkoero mannerten välillä lähentelee kahta prosenttia eli todella paljon näinkin globaalissa yhteistaloudessa.

Tavoitteet pankeilla ovat kuitenkin erilaiset. Jenkit pelastavat luottojärjestelmäänsä vakavasta kriisistä ja puhaltavat kotimaiseen kulutukseen uutta puhtia. Euroopassa yritetään paremminkin jäähdyttää yksityistä velkaa, mutta varjella samalla teollisen tuotannon vauhtia. Erityisesti eurooppalainen ongelma on se, että taloudet täällä käyvät vähän eri tahdissa. Yksi yhteinen rahapolitiikka voi olla hyväksi yhdelle, mutta myrkkyä toiselle.

Mutta pysähtyykö Eurooppa stagflaatioon: heikon kasvun ja hintojennousun yhdistelmään? Asiantuntijatkin ovat kovin erimielisiä, kuten ekonomistit yleensä.

Syksyn budjettiriihessä on odotettavissa ensimmäinen vääntö siitä, mitä itse teemme. Veronkevennysoppi on ollut yleinen kasvumantra, mutta toimiiko se tässä tilanteessa? Ja joko ollaan niin hermona, että räväytetään kaikki hallitusohjelmassa sovitut kevennykset kerralla peliin. Itse hakisin maltillisempaa linjaa, vallankin kun tulevissa tupopöydissä tarvitaan pelikortteja.

Luulen kyllä, että tämä hallitus on viimeinen, joka viimeistä kertaa aikoihin alentaa tuloveroja. Julkisen sektorin tunnettuja paineita on ikääntyminen. Yhtään helpompi haaste ei ole julkisen sektorin uusi rooli palkka- ja kustannustason veturina.