Laitila 2.5.2010

Vappu 2010 muistetaan maailmalla siitä, kun Olli Rehn pelasti Eurooppaa uudelta finanssikriisiltä. Rehnin kevään avaus oli enemmän kitkerän retsinan kuin raikkaan siman makuinen. Komissaari ompeli kokoon apupakettia, jolla unionin tuhlaajapojan – Kreikan – talous pantaisiin vielä elävien kirjoihin.

Kukaan ei lopulta tiedä paljonko Kreikka tarvitsee. Ei tiedetä sitäkään, onko muissa oliivivyöhykkeen maissa lisää luurankoja valtion kamreerien kaapeissa. Oireita on ainakin Espanjassa ja Portugalissa eikä Italiakaan ole ilman syytä saanut epäilyjä luovuudesta talouden- ja kirjanpidossaan.

Selvää on se, että jos 19.5. Ateenan vapaiden miesten pöydällä ei ole toista sataa miljardia euroa rahaa, niin helleenien elämä pysähtyy. Vanhoja lainoja ei uusita. Palkat lakkaavat juoksemasta ja sen jälkeen kaduilla juoksee kohtuullisen kiukkuista väkeä. He eivät olisi enää spartalaisen tyyniä.

Suomi ottaa tänä vuonna toistakymmentä miljardia euroa uutta lainaa pyörittääkseen julkista talouttaan. Sen päälle olemme nyt hankkimassa 550 miljoonaa euroa lainaa pyörittääksemme Kreikan julkista taloutta. Tämä toistuisi ainakin kahtena seuraavana vuonna. Vekselillä olisi hyvä korko – jos asiakkaan maksukyky palautuu. Suomalaisista veronmaksajista tulisi valtiopankkiireita, riskeineen kaikkineen.

En tunne vähäistäkään sympatiaa Kreikkaa kohtaan. Olen valmis pakettia puoltamaan, mutta puhtaasti itsekkäistä syistä. Jos tätä yhteiseen valuuttaamme euroon ja koko talousalueeseen kohdistuvaa uhkaa ei nyt eristetä, voi edessä olla uusi syöksykierre. Eurooppa ei kestä toista finanssikriisiä. Suomi ei kestä toista ulkoa tuotua lamaa peräkkäin.

Meille maaseudun ihmisille kreikkalainen tapa hoitaa asioita EU:ssa on ollut sekä hämmästyneen ihailun että inhon kohde. Jo jäsenyysneuvottelumme Kreikan vetovuorolla osoittivat, mihin ollaan menossa. Heikki Haaviston vastaneuvottelijana ollut ulkoministeri Pangalos teki käytöksellään selväksi, että sivistys on todellakin lähtenyt maailmalle Kreikasta! Sen paluusta tosin ei ole täyttä varmuutta. Meitä pompoteltiin raukkamaisella tavalla ja lopputuloksena oli onneton maan jakaminen 141- ja 142 – tukialueisiin. Vasta Saksan ministeri Kinkelin väliintulo pelasti jonkinlaisen sopimuksen.

Maataloustukien osalta Kreikka on ollut pitkään suurin edunsaaja. Vuoristot, lampaat, tupakat ja oliivit on hyödynnetty täysimääräisesti. Varmaan hyvästä syystäkin, sillä eihän maa kuulu unionin hedelmällisimpiin. Epäilyjä tuen hallinnan menetelmistä on kylläkin esitetty toistuvasti.

Niin on tehty myös yhteisen euroalueen pelisääntöjen suhteen. Nyttemmin kreikkalaiset ovat tässä tunnustaneet valehdelleensa ja väärentäneensä. Voi kysyä kumpi on suurempi rikos: valehdella vai hyväksyä valehtelu? Nyt on jälkiviisasta yhteisesti tunnustaa, että olemme olleet löysiä ja suopeita toinen toisiamme kohtaan. Euroopan Unionilta on puuttunut talouden unilukkari ja piiskan heiluttaja. Olisiko syynä sekin, että piiskaa olisi pitänyt antaa myös suurille, Saksalle ja Ranskalle?

Joskus kymmenen vuotta sitten kun yhteistä euroaluetta pelisääntöineen muodostettiin, kysyttiin minultakin, entiseltä EU-vastustajalta mielipidettä. Sanoin, että mäen päällä ei kannata naureskella ja riemuita.

Nyt ollaan sitten tultu mäkeä alaspäin melko haipakkaa. Hymyt ovat hyytyneet. Älkää silti luulko, että hymyni olisi levistynyt. Päinvastoin.

Kansa maksaa herrojensa hölmöilyt. Ei, tämähän on populismia. Kyllä kansa maksaa myös omat hölmöilynsä.

Ainakin niissä aatteellisissa iltasaduissa, joita joskus toinen toisillemme kerromme.