Laitila 26.5. 2007

Suomalaiset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Niihin, jotka kirjoittavat blogia. Ja niihin, jotka lukevat jonkun toisen kirjoittamaa blogia.

Että mitäkö? Ihan oikein, hieno sana netissä pidettävälle omalle päiväkirjalle. Tai oikeammin blogi on vielä vuorovaikutteinen päiväkirja, jota kaikkien lukijoiden on mahdollisuus tänään, tässä ja nyt kommentoida, jatkaa ja kehitellä. Blogi on siis peräti julkinen päiväkirja, jota ei kylläkään pidetä salaisuuksien kirjaamismielessä. Pikemminkin salaisuuksien levittämismielessä.

Tiedä sitten tuosta etymologiasta, mutta meikäläiselle ploki oli aluksi lentopallopelin torjuntamuoto. Sittemmin ymmärsin, että ploki oli se vasempaan kämmeneen sopiva paperilehtiö, johon aloittelevan toimittajan kuului raapustaa asiantuntijanomaisesti nopean henkilöhaastattelun keskeinen sisältö. Ploki sopi siihen kameralaukun sivutaskuun ja sen kirjallinen anti olisi vaatinut yleensä pitkän arabian koulutuksen tullakseen oikein siteeratuksi.

Näemmä plokia ei ole vielä toimittajien työvälineistä hylätty. Ilman täyttä plokia kun on se kuuluisa tyhjä olo.

Minäkin kirjoitan netissä päiväkirjaa. Tai olen kirjoittanut. Ahkeroin viime talven, nyt on jäänyt vähemmälle. En ole vaipunut syvään riippuvuuteen, sillä ajattelin blogiani pikemminkin tapana kirjoittaa jostakin aiheesta vähän enemmän. Vähän niin kuin lehtijutun kaverina. Julkaisupinta on vain enempi elektrooninen.

Tässäkin on monta tapaa kirjoittaa. Yleensä kommentoidaan aikaa ja paikkaa, jotakin päivän yleistä tai itselle tärkeää ilmiötä. Ja usein se sitten jääkin siihen yhteen asiaan. Joskus blogi on vain vähän pidempi tekstiviesti. Lähetetty nettiystäville oikeastaan ilman muuta tarkoitusta kuin kertomaan, että vielä tämäkin tietokone lähettää viestiä bittiavaruuteen. Kirjoitan, siis elän.

Ei siis ihme, että meille poliitikoille blogi on rakas. Oikeasti niitä myös luetaan. Omilla sivuillani kävi omaksikin hämmästyksekseni kampanjan kahden viimeisen viikon aikana yli 70.000 kävijää. Ja useimmat kävivät lukaisemassa, mitä sille Kauniston pojalle oikein kuuluu.

Päiväkirja on siis kokenut renessanssin. Ja laajentunut syville vesille. Siitä pitää oikeastaan olla ylpeä. Luku- ja kirjoitustaito ei olekaan hävinnyt mihinkään, vaan pysyy ja paranoo. Agricola saa olla syystä ylpeä.

Yksi huoli tietenkin pitää tähänkin löytää. Nyt kun tätä autenttista aineistoa ajastamme syntyy näin paljon, niin kuka tallentaa sen. Niin, ymmärrän, kaikkea ei ole tarviskaan tallentaa ja voi olla jopa jälkipolville eduksi, jos tieto häipyy näkyvästä muistista. Mutta kun entisaikain maamiesten kalenterimerkinnät löytyvät isoisän piironkin loorasta hyvässä järjestyksessä, niin mihin joutuvat kaikki luetut ja kommentoidut blogit.?

Vai ottaako joku näistä paperikopioita kassakaappiin?